Pakkasasteiden hipoessa täällä Jyväskylän korkeudella jo reippaasti -30:n pahemmalla puolella alan tuntemaan itseni tönkkösuolatuksi orapihlajaja-aidaksi. Hiukset hapsottavat sähköisenä sojottaen suuntaan jos toiseenkin, iho halkeilee monimutkaisille kuvioille ja lihakset ovat kopottuneet jäykiksi. Kylmyys viivyttää unen tuloa öisin, joten väsymyksestä johtuen jutut alkavat käydä piikikkäiksi. Kaiken kaikkiaan toimita lamaantuu. Lumen ja pakkasten tulo näin myöhään talvesta on saanut elimistön uskomaan elävänsä vasta marraskuuta ja kevääntulo vaikuttaa toivottoman kaukaiselta.
Valon määrä luonnossa onneksi muistuttaa lähenevästä keväästä. Ja silloin on jo toinen ääni kellossa. Mitä kuumempi, sen parempi. Lämpömittarin näyttessä kolmeakymmentä siihen toiseen suuntaan alkaa energia virrata ja vauhti lisääntyä. Tukka putkella juostessa eivät hiukset silloinkaan järjestyksessä pysy, iho halkeilee auringon kuivattaessa ja lihakset ovat jäykkinä liian kovasta vauhdista. Lähipiiri kärsii ylenmääräisen energian aiheuttamista toimeliaisuuden puuskista ja huokaisevat helpotuksesta kun matalapaineen lähestyessä hiljenen keräämään voimia.
Tämä ihmisen sisäänrakennettu ilmapuntari jaksaa hämmästyttää minua etenkin näin ääri-ilmiöiden aikoihin. Oli se sitten hellettä tai pakkasta, korkea- tai matalapainetta, tuulta tai tyyntä niin aina sen sisuksissaan tuntee. Kovien pakkasten alla koipia kolottaa kuin silloin lapsena kasvukipujen aikoihin, matalapaineen alkaessa nousta väsymys iskee ja pitkäaikainen kova tuuli tekee kiukkuiseksi. Olisikohan minusta vanhana ainesta jonkin sortin “sammakkomieheksi”… Vasen koipi ilmoittaa nyt muuten lievästi lauhtuvasta kelistä, erittäin lievästi. 
