All you need is…
… jos etten soita palokunnalle, niin soittaa edes valkotakkiset! Menin eilen töiden jälkeen neljältä parin tunnin perjantaipäikkäreille mielessäin pienet tirsat. Heräsin joskus kahden maissa, käänsin kylkeä ja vetelin sitä samaa unta aamuseitsemään asti! Että sillei! Ei ihme jos täällä blogissa on niin hiljaista.
Viikon kollaasi väri on siis punainen.
Tuima on ansiokkaasti kuvannut blogiinsa keittiöstään todella mielenkiintoisia macrokuvia. Menin siellä kommenttilootassa hymähtämään saamistani kommenteista tutuilta ja työkavereilta ‘omituisista’ kuvauskohteistani. Saman tien tuli haaste kuvata yksityiskohtia omasta keittiöstä 
Sen siitä saa!
Tämä on niin hauska haaste, että oli aivan pakko pistää porkkanasämpylätaikina nousemaan ja pöläyttää kamera jauhopussin kautta kuvauskuntoon. Haasteessa kun annetaan vielä mahdollisuus muokata kuvia oman mielensä mukaan.
Tältä näyttää Lepiksen keittiössä tänä iltana:
- kulhossa -
- tiskialtaassa -
Haastan ehdottomasti kokkikaverini, Elegian, kuvaamaan omasta keittiöstään macroja, jos tuo löytää kyseisen huoneen 
Susupetalin keittiöpuuhat epäilyttävät, joten haaste lähtee myös siihen suuntaan.
Omasta puolestani jatkan keittiön nurkkien koluamista ja näitä saattaa tupsahdella lisää jossain vaiheessa 
Otti sen verran koville se eilinen inhokkibiisien kuunteleminen joten tänään on syytä pistää humpaksi iltastepin merkeissä:
Minun kaikkien aikojen inhokki roikkui 14 viikkoa Billboard Hot 100 -listan ykkösenä ilmestymisvuonnaan 1992. Sitä pidetään esittäjänsä käyntikorttina ja se tunnetaan ympäri maailman. Biisi tuli tunnetuksi elokuvan myötä ja sen nimikkoalbumi myi ensimmäisenä albumina ikinä yli miljoonan dollarin edestä yhden viikon aikana. Siitä tuli myös eniten myyty elokuvan soundtrack koskaan yli 42 miljoonaan kappaleen myynnillä ja sinkkunakin meni yli 9 miljoonaa kappaletta kaupaksi. Radio Mafian vuonna 1995 järjestämässä kaikkien aikojen Top 500 -äänestyksessä tämä biisi sijoittui sijalle 47. Klassikon määritteet siis täyttyivät tuossa.
Inhokkiasemansa tämä levytys ansaitsi häiritsemällä meikäläisen unia! Jostain reissuiltani palanneena olin raahautunut muorin sohvalle vetelemään oikein makoisia päikkäreitä tämän biisin tunkeutuessa ylikimeine vinkumisineen tajuntaani. Ärsytys oli valtaisa ja päivä pilalla! Siitä asti tämä on aiheuttanut ääretöntä inhotusta, toisinaa suorastaan raivon tunteita. Jos sattumoisin kuulen sen radiosta, käännän kanavaa saman tein enkä palaa tuolle kanavalle muutamiin viikkoihin. Soittavat sitä vieläkin liian usein! Itse asiassa koko tämän naisen tuotanto lähentelee inhokkiasemaa!
Lepiksen kaikkien aikojen inhokki löytyy tästä linkistä. (En ole kuunnellut sitä, joten en tiedä miten huono tai hyvä laadullisesti tuo versio on.)
Tätä blogia ei voi pilata soittamalla sitä täällä Tiedä vaikka joskus vahingossa hipaisin soittonappulaa ja sen seuraamuksista ei ole takeita.
Tämä inhokkiaseman saanut versio on muuten uusiolevytys vuoden 1974 Dolly Partonin klassikosta. Tuo alkuperäisversio on sitten aivan eri luokkaa ja suorastaan nautinnollinen esitys.
- klik -
Tuima ehdotti tuolla kommenttilootassa josko joskus voitaisiin soittaa eniten inhomamme klassikko. Tulevana sunnuntaina toivottavasti kuulemme näitä itse kullekkin inhotusta herättäviä biisejä. Tähän teemaan täytynee suhtautua suurella määrällä huumoria ripoteltuna, sillä veikkaisin että yhden inhokki on toisen suosikki
Tiedossa mielenkiintoinen Sunday Classic -päivä!
Viime viikon kollaasiväri oli vihreä. Sitä piti hieman miettiä ja etsiskellä kameran kanssa kohteita. Vihreä ei esiinny tässä huushollissa kovin runsain mitoin, joten joutui käymään ulkonakin kameran kanssa.
- think green -
Tällä viikolla on kuulemma sinisen kollaasin paikka. Huh! Toinen hankala väri…
Valokuvatorstaissa yritetään tehdä talvisesta kuukaudesta helmeilevää… Heinäkuu olisi mielestäni helmempi
- hikoileva tulppaani -
Taidan mennä Nikon D80 valokuvauskurssille, jos vain jostain sellaisen löydän! Nyt oli aivan liian pitkä tauko kuvaamisessa ja erityisesti tuolla isommalla kameralla. Pari helmeä saattaa päätyä Backyard Beautiesin puolelle, mutta loput menköön roskiin. Ei niistä saa edes taidetta!
Tämä on tosin erittäin opettavaista touhua kameran eri ominaisuuksia etsiskellessä ja vain räpsiessä ilman sen suurempia tarkoitusperiä. Jatketaan
WP:n väki ilmoittelee tekevänsä huoltotoimenpiteitä noin puolen tunnin kuluttua. Ovat varoitelleet tästä jo useamman päivän. Koodimuutoksista puhuvat… Taitaa olla joku rankempi koodaus meneillään, kun näin tehokkaasti ilmoittelevat. Hieman huolestuttaa… Nähdäänköhän ja milloin nähdään
No heh heh
Viikolla tämä tuntui hyvältä idealta, mutta osoittautui vaikeammaksi tehtäväksi kuin osasin kuvitella. Eipä siis auta kuin mennä juurille
Tässä vuonna 1931 ensi esityksensä saaneessa kipaleessa on ‘sitä jotain’, jolla se pyyhkäisee muut tieltään tässä arvioinnissa. Alkuperäissävellyksen takana ovat Fabian Andre ja Wilbur Schwandt, sanoitus on Gus Kahnin kynästä. Keinuva sävel, unelmoiva sanoitus sekä iki-ihanat Ella Fitzgrald ja Luis Armstrong esittäjinä, niin muuta ei enää tarvita
Tämän ‘Dream a Little Dream of Me’ teki tunnetuksi Doris Day omalla versiollaan vuonna 1957 ja hittilistoille tämä nousi The Mama’s and the Papa’s -bändin ja Mama Cass Elliotin toimesta vuonna 1968. Ensimmäisen kerran listoille tämä kuitenkin nousi jo 1950 Frankie Lainen nopeatempoisemmalla versiolla.
Pitkästä aikaa bonuksena sunnuntaiklassikko kuvitettuna:
- Dream a Little Dream of Me under the Syacamore three -
Menneen vuoden parhaat lehtikuvat palkittiin ja julkaistiin kuluneella viikolla. Nyt ne ovat kaikki näkyvillä voittajagalleriassa:
Kannattaa käydä tutustumassa, erityisesti urheilukuvissa on joitain aivan huikeita tapahtumakuvauksia. Luontokuvissa jäi mietityttämään kuvasarjat, siellä on mm. sitkeyttä vaativa yksittäisen puun vuodenaikojen ilojen ja surujen kietokulku. Kaikki kuvat, erityisesti uutiskuvien sarjoissa, eivät välttämättä ole aivan lapsiystävällisiä. Toki ne kuvaavat maailman tilaa ja siksihän ne ovatkin tärkeätä nähdä.
Sain Lähtölaskennan jälkeen -blogin MM:ltä kokonaisen sydämen! Lämmin kiitos!
Tätä kaunista ystävyyden osoitusta tulee myös jatkaa kanssabloggaajille näin Ystävänpäiväviikon kunniaksi. Valinta on tälla kertaa äärettömän helppo ojentaa kaikille vuoden varrella sunnuntaiaamujeni ilostuttajille. Tämä sydän lähtee kaikille Sunday Classic -blogi deejeille: Elegia, Halo Efekti, HannaH, Hirlii, Itkupilli, Kari, Mariar, Mymskä, Papi, Sooloilija, SusuPetal, Tuima, Vaiheinen, Viidesrooli, Yealian, ympäri maailman tämän Gladys Knight & The Pipsien vuoden 1969 klassikkokappaleen siivittämänä.
Samalla kun liimailette sydäntä blogiinne miettikääpä sunnuntaille The Best Love Song – ever! -teemaa. Lauantaisen Valentine’s Day:n kunniaksi
Lupasin tänään pohdiskella Elegian kysymykseen, “Mistä tietää onko joku klassikko?” vastausta. Wikipedia määrittelee klassikon näin:
Klassikko on arvostettu ja esimerkillinen teos miltä tahansa taiteen tai tieteen alueelta. Klassikon asemaan teos ei nouse kovinkaan helposti, vaan siihen voi mennä vuosikymmeniä. Klassikoksi nouseminen ei kuitenkaan välttämättä vaadi pitkän ajan kulumista. Klassikkoteoksessa tiivistyy jotain olennaista kansallisesta kulttuurista. Se kantaa mukanaan asenteita, arvostuksia ja maailmankatsomuksellisia periaatteita, ja sillä on usein kielellinen vaikutus eli ihmiset käyttävät esimerkiksi puheessaan lainauksia teoksesta.
Näinhän me usein teemme, lainailemme erityisesti kirjallisuuden saralta hyviksi havaitsemiamme lausahduksi. Mutta nyt on kysymys siis klassikoksi muodostuvasta musiikkikappaleesta. Mielestäni se on hyvin henkilökohtainen asia mistä klassikko muodostuu. Tokihan eetterit ovat pullollaa yleisesti klassikoiksi tunnustettuja, yleensä vähintään 15 vuotta vanhoja, kipaleita. Klassikko voi myös muodostua meidän omien mieltymystemme mukaan nk. henkilökohtaiseksi klassikoksi. Usein näihin klassikoihin liittyy jokin tärkeä muisto tapahtumasta jolloin on kyseisen musiikkikappaleen kuullut ensi kertaa tai siihen liittyy jokin muisto jostain tärkeästä henkilöstä.
Omat klassikkobiisivalintani teen tuon määrityksen mukaan. Kaikki soittamani kappaleet ovat minulle entuudestaan tuttuja ja ovat muodostuneet tärkeiksi jossain elämäni vaiheessa. Toiset taas tuovat hauskoja muistoja joltain aikakaudelta, ilman että ne olisivat kuitenkaan niitä ‘elämää suurempia biisejä’. Toisaalta taas joissain kappaleissa on niin hyvä sanoitus, että ne sopivat juuri tähän hetkeen soitettavaksi. Sunnuntai klassikoiden ei siis mielestäni tarvitse olla ajallisesti vanhoja, kunhan niillä on jokin henkilökohtainen merkitys soittajalleen. Niiden ei myöskään tarvitse välttämättä olla oman aikansa listahittejä.
Englanniksi klassikon määritykset menevät näin Free Dictionary -sivuston mukaan:
- Belonging to the highest rank or class.
- Serving as the established model or standard: a classic example of colonial architecture.
- Having lasting significance or worth; enduring.
- A traditional event, especially a major sporting event that is held annually: a golf classic.
- Adhering or conforming to established standards and principles: a classic piece of research.
- Of a well-known type; typical: a classic mistake.
- Of or characteristic of the literature, art, and culture of ancient Greece and Rome; classical.
- Formal, refined, and restrained in style.
- Simple and harmonious; elegant: the classic cut of a suit; the classic lines of a clipper ship.
- Having historical or literary associations: classic battlefields of the Civil War.
- An artist, author, or work generally considered to be of the highest rank or excellence, especially one of enduring significance.
- A work recognized as definitive in its field.
- A literary work of ancient Greece or Rome.
- classics The languages and literature of ancient Greece and Rome. Used with the.
- One that is of the highest rank or class: The car was a classic of automotive design.
- A typical or traditional example.
- Informal A superior or unusual example of its kind: The reason he gave for being late was a classic.
Näin ollen Sunday Classics ei omaa mitään sääntöjä ja jokainen soittaa oman määritelmänsä mukaan muodostuneita klassikoita.
Sen kunniaksi laitetaan tähän soimaan klassikko keskellä viikkoa. Tämä on teille hyvät klassikoiden soittajat:
Klassikoiden soittelu alkoi silloin vuosi sitten eräänä tympeänä helmikuun sunnuntai-aamuna Frankie Goes to Hollywoodin ‘Power of Love‘. Kovin suurta hurmosta tuo biisi ei tainnut silloin saada aikaiseksi. Vuoden aikana soittolistalle on sunnuntaisin yltänyt 40 biisiä ja yksi tv-shown pätkä.
Sunnuntait muuttuivat todella nautinnollisiksi useiden blogien lähtiessä mukaan soittamaan omia klassikoitaan. Musiikin skaala laajeni ja muistojen sopukoista on putkahtanut paljon mukavaa näiden biisien myötä, musiikkitietämyksen lisääntymisestä puhumattakaan. Säännöillä Sunnuntai klassikoita ei vaivata, jokainen saa soittaa niitä itselleen läheisiä klassikoita. Ja se on se tämän homman suola ja sokeri.
Sunnuntai klassikoiden kehitystyö jatkuu. Viime viikonloppuna lanseerattu oma sivu ja sinne kytketty automaattinen linkityssysteemi ei aivan tyydytä ylläpitoa tuollaisessa muodossa. Nyt pohdiskellaan vaihtoehtoja. Mutta ensin juhlitaan.
Kiitos osallistumisesta kaikille blogideejeille ja kiitos kuuntelijoille!
Let’s have a ball!
- galleria -