Elämysoleskelu

Minua on tässä muutaman päivän mietityttänyt termi, elämysoleskelu. Jyväskylähän sai viime viikolla Elävä kaupunkikeskusta ry:n huomionosoituksena maan parhaan kaupunkikeskustan tittelin vuodeksi eteenpäin. Kaupunkisuunnitteluosasto lanseeraa tuon termin Keskustan visio 2020-dokumentissa. Valitettavasti termi jää roikkumaan kuplaan vaille sen selvitystä tekstiosuudessa.

 

visio

Kuva: Jyväskylän kaupungin Kaupunkisuunnitteluosasto – Keskustan visio 2020

Elämys- muodostui varsinaiseksi muotitermiksi vuosituhannen vaihteen tietämillä. Käsitteenä se ei ole mitenkään eksakti tai yksiselitteisesti määritettävissä. Tunnistamme sen kaikki omien aikaisempien kokemuksiemme kautta. Elämystä voisi kuvailla moniaistiseksi ja kokonaisvaltaiseksi tapahtumaksi, joka jättää myönteisen mielikuvan muistiimme. Terminä se yleensä yhdistetään matkailuun, palveluihin ja viihteeseen.

Oleskelua voisi kuvailla rauhalliseksi ja kiireettömäksi tapahtumaksi ilman suurempia aktiviteetteja. Keskustaympäristössä tapahtuvana siitä voidaan puhua jopa lorvimisena, hengailuna tai vetelehtimisenä. Parhaimmillaan se on rentouttava ‘mitään tekemättömyyden’ olotila.

Mitä elämysoleskelu sitten voisi olla?

Kadut täyttyvät jo nykyisin mm. posetiivareista, viulun soittajista, karikatyyrien piirtäjistä ja performanssi taiteilijoista joita seuraamme pasiivisena ruokakojujen kulmilta tai kesäterasseilta. Ne ovat tapahtumia jotka muistamme tai unohdamme saman tien. Emme osllistu, jolloin emme pääse kokemaan täysivaltaista elämystä.

Katujen käyttö on aina ilmentänyt kulloisenkin aikakauden yhteiskunnallisia oloja. Keskiajalla ne toimivat toreina ja kohtaamispaikkoina ennen kuin muuttuivat lisääntyneen liikenteen myötä kuljetusväyliksi. Kansainvälinen trendi kaupunkisuunnittelussa muokkaa kaupunkikeskustoja jälleen toreiksi ja kohtaamispaikoiksi. Niiden käytön visiointi pitkälle aikavälille asettaa kaupunkisuunnittelijoille kovat tavoitteet viihtyisyyden lisäämiseksi. Katuja ja toreja tuskin voidaan täyttää ‘sirkushuveilla’ ja mikään tavanomainen tai useasti koettu tapahtuma ei ole enää elämys. Toisaalta haluammeko jatkuvasti altistua elämysteollisuuden tuottamalle massaviihteelle.

Meidän pitäisi rakentaa viihtyisämpiä kaupunkeja, mutta jos emme pysty kuvittelemaan niitä, niissä asuvia ihmisiä tai niiden tapahtumia, emme pysty niitä rakentamaan.

Jyväskylän kävelykadun/keskustan sanotaan olevan jopa pohjoismaiden parhaimmistoa suunnittelultaan ja vetovoimaisuudeltaan. Mutta onko meillä enää aikaa elämysoleskeluun?