Iggy Pop 60 vee

Niinpä ne vuodet vierivät, mutta vauhti ei hyydy. “Punk rockin kummisetä”, Iggy Pop täytti muutamia päiviä sitten kunniakkaat 60 vuotta. Kukapa olisi uskonut. Tämän tempun Mr. Osterberg Jr teki kyllä kaikkien ennakko-aavistelujen vastaisesti. Kunto on tosin kova, vaikka mies kävelevältä haamulta näyttääkin. Mutta viis siitä, musiikki ratkaisee. Jokunen vuosi sitten Iggy kokosi alkuperäisen 70-luvun The Stooges bändinsä viettämään kiertuelämää yhdessä. Iggy on aina ollut ahkera konsertoija ja ihmettelenkin etten ole onnistunut live-konserttia näkemään. No, jospa vielä joskus.

iggypop.jpg

Tribuuttina synttärisankarin kunniaksi soitettakoon oivasti myös vappumusiikiksi sopivat klassikot YouTubesta:

Lienevät myös Iggyn tunnetuimmat biisit. Ei auta kuitenkaan unohtaa Iggy Popin vaikutusta myös pop-musiikissa. Onhan hän ollut mukana kirjoittamassa useita maailman laajuisia hittibiisejä, kuten David Bowien China Girl ja Tonight. Ja sitten on tietysti lukematon määrä Iggyn biisejä jotka joku muu on esittänyt listoille asti tekijän jäädessä taka-alalle; Sex Pistols ja ‘No Fun‘, Grace Jones ja ‘Nightclubbing‘, Boy George ja ‘Fun Time‘ mainitakseni.

Image Link

29 comments on “Iggy Pop 60 vee

  1. Hei, kiva kun muistuttelit Iggy Popista. Pop, Lou Reed, Tom Waits ja David Bowie tekivät tyylikästä musiikkia. Lust For Life menee täydestä vieläkin!

  2. Katriina,

    Iggy on Pop! Auts, olipa huono 😉 Saman herranelikon pauloissa ollaan oltu viimeiset… öh… vuodet 🙂 Kuuntelemisiin.

  3. Pingback: Cry baby «

  4. Kummasti kiinostuin Iggy Popin elämä(ntyös)tä nähtyäni Ylew:n hienon Provinssirock -taltioinnin vuodelta 1987. Jossa itsekin olin mukana, mutta en tuohtuneisuudeltani nähnyt enää itse esitystä. No, ottia tuota, Youtuben videoiden ja itse Ambrosen Raakaa voimaa -elämäkerran kautta olen sitten paikkaillut menetystäni. Kun taas Jimi Hendrixin Pennepaker -Monterey -taltiointi kaunisti alkavan kesän loppuiltaa, en voinut ollla alkamatta yhtäläisyyksien ja erojen etsimistä näiden kahden, ajallisesti samoihin aikoihin, mutta milteipä vastakkaisissa viitekehyksissä muovaantuneen lahjakkuuden välillä. Siis suhteessa yleisöönsä! Mieti: Hendrix saa yleisönsä palvonnan kertarysäyksellä. Iggy Pop rienaa, provosoi. On USKOMATTOMAN kaunis, mutta outo iljake.Tekee joskus ennätyksen yleisönsä viskelemien esineiden määrällä. Hendrix haluaa irrottautua esiintymisistä päästäkseen toteuttamaan kunnianhimoaan musiikkinsa suhteen. “Emme jaksa soittaa illasta toiseen samoja Purple Hazea tai Voodoo Childia. Kuin olisin yleisölle kolikolla toimiva levyautomaatti. ” Hän saa kuin saakin järjestettyä studioaikaa luodakseen Machinegunin tapaisia musiikillisia ambitioitaan toteuttavia mestariteoksia.
    Popin himokas kunnianhimo taas kohdistuu itse aktiin yleisön kanssa. Samoja kappaleita veivannut jo kolmattakymmentä vuotta, omien sanojensa mukaan koskaan toistoon kyllästymättä. Youtubessa nähtävillä oleva akustinen tuhannesko esittämänsä versio Louie louie -coverista on esitys vertaansa vailla. Viime vuosien kaupallistumisestaan ja tietenkin yhteistyöstään Bowien kanssa (joka muutti siirapiksi kaiken mihin koski) elämäkerturinsa parjaama narkkarihuoruutensa läpikäynyt “kulliveteraani” luopio-prepunkkari sen kun paranee vanhetessaan! Roolisuoritus Jarmusch -elokuvassa “Kahvia ja tupakkaa” on hulvaton.(kirjastosta kaukolainattavissakin)

  5. Niin, yhtäläisyyksisä vielä:

    Hendrixin aikaisemman Monterey -festivaalin kitaranuhrauspoltto vuodelta 1967? ja Iggy Popin Cincinnatin festivaalin yleisönsäharteillakävely (“jolloin hän itse kertoo uskoneensa olevansa Jeeus kävelemässä vetten päällä”, teoksessa Raakaa voimaa;Ambrose ) vuodelta 1970? ovat rockin aikakirjoissa jo samanarvoiset tapahtumat.

  6. Keitel,
    Mnn… Tämäpä yllättävä veto, aivan ensimmäiseksi ei tule mieleen vertailla noita kahta herraa, mutta kyllä vain tarkemmin ajateltuna tiettyä yhtenäistä magiikkaa löytyy. Hendrixin Montrey-keikka oli yksi aikakautensa, ja myös Hendrixin, parhaista. Ajallisesti nämä herrat ovat mielestäni kuitenkin kovin kaukana toisistaan. Hendrix teki parhaan esiintymisensä tuolla Montreyssä vuonna -67, kun Iggy taas sukelsi pintaan siinä vaiheessa kun 60-luvun perinteinen rock-kulttuuri veteli viimeisiään ja alkoi garage-rockin, punkin ja popin aikakausi. Hendrix kerkesi kuolla jo ennen tuota muutosvaihetta, joten emme valitettavasti koskaan saa tietää mitä olisi seurannut.

    60-luvun lopulla Hendrixin esittämä musiikki oli aivan uutta ja yleisön ottaminen oli helpompaa, ihmisten ollessa nälkäisiä kaikelle mitä rock sillä hetkellä tarjosi. Hendrix oli myös aikakautensa ihannoidun hippi-kukkais-elämäntavan elävä edustaja. Helppo fanitettava siis. Iggy taas on aina edustanut omalla omintakeisella tyylillään jotain joka ei, eikä erityisesti Amerikkalaiseen, kovin helpolla aukea rienaavuudellan ja provosoinnillaan. En mitenkään halua vähätellä tässä Hendriksin musiikkia tai merkitystä nykymusiikkiin. Mies oli loistava. Siis oli. Iggy osasi pelastaa itsensä. Siinä suurin ero näiden kahden karismaattisen herran kohdalla. Totuuden nimissä täytyy kyllä vielä mainita, että ehdottomasti mieluummin katson Hendrixin live-esitystä kuin Iggyn 🙂 Vinyyliltä kuunneltuna asia kääntyy ehdottomasti toisin päin.

    Loistavaa sanaista iloittelua sinulla Iggyn suhteen. Tosin joskus mietityttää miten paljon siitä on näyteltyä. Jarmuchin leffa on huikea ja Iggy vallan mainio, kertakaikkisen loistavaa iloittelua kahden toisiaan kunnioittavan muusikon välillä tuossa pätkässä. Coffee and Cicarettes pätkä Tom Waitsin kanssa muuten löytyy myös You Tubesta, kuten useita muita pätkiä tuosta leffasta:

  7. Hei, kiitos lepikselle tarkennuksesta. Puhtaasti ikäeroahan näillä vain viitisen vuotta mutta… karkotus hippiparatiisista koleaan garageen. Kiinnostaa silti, aina ja edelleen tuo Iggy Popin yleisöhakuisuus ja yleisön seassa, eikä vain edessä, vehtaaminen, ja kun mies tietoisesti horjuttaa omaa auraansa yksinoikeutettuna estradin haltijana hyppimällä housunsa kinttuun. Iggy Pop onkin aktiensa kautta tulkittavissa epä-mieheksi. joo,. rock rollin lihaksi tullut hahmo on mitä sisäistynein feministi. Vietti aikaansa länsirannkon transujen kanssa, jotka pienten kääpiöiden tavoin ympäröivät hänet nukkuvana yrittäen kiskoa lumikkiaan munista.

    Hendrixin ambitioit taas musiikinsisäisiä, kitaristin ja live-yleisön välinen kommunikointi ei oleellista, luulenma. Molempien innokas fani silti Miles Davis.

  8. Keitel,
    Noina aikoina populaarimusiikin kehityksessä viisi vuotta oli mahtava harppaus, erityiseti nuo viitisen vuotta. Raja-aitoja kaadettiin, puolin ja toisin.

    Iggyllä itsetunto riittää tuohon ‘pomppimiseen housut kinttuihin’. Samaa ei voida sanoa monesta muusta yleisöhakuisesta artistista, erityisesti pop-musiikin saralla vaikuttavista. Iggy kosiskelee omana itsenään kaikesta showsta huolimatta. Ja siihen tarvitaan munaa. Epä-mies(?), jaa… minusta siinä on mies isolla ämmällä. Mutta nyt minun on hommattava tuo mainitsemasi elämänkerta luettavaksi.

    Iggyä on taas mahdollista muuten nähdä Suomessa tänä kesänä. Niinkin ihmeellisillä ‘päivillä’ kuin Seinäjoen vauhtiajot: http://www.vauhtiajot.fi/fi/lavalla/esiintyjat.html
    Tuo pistää jo miettimään pitäisikö korjata tämä puute konserttisaralla.

    Miles Davis on taas niin iso tekijä etten tohdi kommentoida millään muotoa 😉

  9. keitel jää odottamaan lepiksen kommentointia Ambrose-kirjasta, joten ei lainatusta elämäkerrasta enempää. Seinäjoen vauhtiajot, siinäpä kiintoisa musiikkiforum!

    (kompuroin myös hiljattain julkaistun Patti Smith -kirjan, joka lähinnä luettelonomaisesti kirjaa lauluntekijän vaiheita. Yhteisenä nimittäjänähän musiikillisten ideoiden lisäksi Iggy Poppiin MC5:n edesmennyt kitaristi Fred “Sonic” Smith )

    Hutera mies- käsitykseni perustuu perinteiseen mies-valta -ajatteluun. Siinä mielessä koen keskustelun kohteena olleet raja-aitojen kaatajat vallattoman epämiehisinä!

  10. Keitel,
    Lepis on tosi hidas lukemaan nykyisin… lukuhetket vähissä. Kirja on jo tilauksessa ja jos sen saisi käsiinsä ennen lomia niin sittenhän sitä voisi kuvitella lukevansa. Rinnalla menee D.Buckleyn epävirallinen Bowie-elämänkerta ja jos siihen vielä löytäisi Diana Claptonin Lou Reedistä ja Velvet Undergroundista kirjoittaman kirjan, niin kolmio voisi olla aikasen hyvä ajankuvaus.

    Sunday classic -sarjassani olisi tänään listan mukaan vuorossa Patti Smith, mutta joutuu odottelemaan hetken aikaa. Vaatii lisää kuuntelua pitkästä aikaa. On se varsin mielenkiintoista miten nuo tuon aikakauden tyypit niin avoimesti fanittivat toisiaan. Jos Iggy on punkin esi-isä ja Patti iso-äiti, niin mikä oli MC5? Olen joskus nähnyt documentin tuosta itärannikon punk-scenestä ja erityisesti naisartisteista, mutta millään ei taas muista mikä se oli nimeltään.

    Ja mitä tapahtui länsirannikolla tuohon samaan aikaan. Kuin kaksi eri maailmaa!

    No nyt ymmärrän tuon epämies näkökohdan, niinhän se menee!

    Seinäjoki vielä harkinnassa 🙂

  11. MC5 oli Detroitissakin (Popin kotikulmilla) vaikuttanut niukkaan soundimaailmaan perustanut esipunkbändi. Vieraillut Suomessakin. Pimeällä ja kaukaisella länsirannikollahan taisivat samanaikaisesti aloitella Eagles tai ELO (Electric Light Orchesta) jollakin tapaa hippiajan jatkumona?

    Sadepäivän ratoksi fanittamiskiemuroiden tutkailua:

    Hendrixin ihailu kohdistuu Dylaniin, Patti Smithin Hendrixiin, beatlyyrikoihin sekä Jim Morrisoniin, jonka muovisia nahkahousuja taas Hendrix ei sulattanut. Dylanin ihailu Woody Guthrieen ja Hendrixiin ainakin omien covereidensa osalta. Popin varhaistuotannosta saa tuntuman siitä, kenen nahkahousujäljitelmät tämä ainakin sulatti, mutta lepikselle selvinnee vielä ketä toista amerikkalaista artistia Iggy Pop avoimesti fanittaa.

  12. Keitel,
    Tarkoitin tuossa mikä vertaus voidaan antaa MC5:lle tuossa yhteydessä :O Toimihan se jo paljon ennen esi-isää ja esi-äitiä ja molemmat ovat saaneet siltä vaikutteita, Iggy musiikillisia ja Patti paljon muutakin 😉 MC5 lienee luonut pohjaa punkille jo paljon ennen kuin punk-rockista puhuttiin. Kyllä se tuttu bändi on 😉

    No Morrisonia tietenkin! Sama kikkelinesittelymeininki molemmilla pojilla.

    Velvet Undergroundin vaikutusta ja merkitystä ei auta unohtaa tässä yhteydessä. Ja kaikkihan ne diggas Dylania, diggaa edelleen. Hendrixin musiikillisten esikuvien ulottuessa syvälle etelävaltioiden bluessiin hän ei titenkään voinut sulattaa Doorsia, joka oli kova kilpailija menestyksestä noina aikoina. Housut saattoivat olla vain hyvä ‘heitto’ ;9

    Ja sitten tuo koko jengi hengaili vielä Andy Warholdin Factoryssa. Itärannikon väki ainakin.

  13. Olen tainnut pudotella vähän sekavaa tekstiä! Viittaus yhteyteen Patti Smithin ja Iggy Popin välillä siinä mielessä, että MC5:n (mistä tiedätkin enemmän kuin minä) edesmennyt kitaristi Fred “Sonic” Smith osallistunut Popin taustakokoonpanoihin ennen avioitumistaan Pattin kanssa.

    Mutta! Jim Morrisonin lisäksi Iggy Popilla on laulaja-ihanne, jonka henkilöllisyys selviää luultavasti vain lukemalla käsitelty teos. Joten jonkinlainen arvoitushan tämä.

  14. joo tää on kaiken kaikkiaan aika antosaa purettavaa vaikkapa tuo Morrisonin itsensäpaljastelu ja taas toisaalta Iggy Popin esittelemä kikkeli mikä oikeastaan ei olekaan kikkelinesittelyä siinä mielessä kuin ihanteellisen Morrisonin!? Nahkahousut tai niiden aitous arvioini mukaan symboloivat esiintyjän uskottavuutta, joten ymmärrettävä heitto Hendrixilta. Mutta kaikki tämä ja paljon muuta muusikoiden keskinäisestä vertailusta sinulle selviää, Velvet undergroundia ja Factorya myöten, kun vaan ja ehdit ja näin poispäin kirjalle.

    Olen kuunnellut The Legends of Jazz -sarjan Take Five -otosta (youtubissakin) tänään ettei musiikki pääse unohtumaan muusikoiden muilta kiemuroilta. Aivan hulvatonta menoa!

  15. lepiksen valitsema Lust for Life -esitys on osa Pariisin -91 konserttitaltiointia Kiss My Blood (kirjastosta kaukolainattavissa).

  16. Hajanaista kommentointia: MC5..niin… jos ei punkin esi-sä kuitenkaan, niin isosetäköhän. Esi-isät punkille, tai punkin juuret voisivat olla kaukaahaettuako palautettavissa Eurooppaan: Antonin Artaud:n teatteri vierauden ja toiseuden tulkitsijana. Toisaalta Berliinin sessionistit, jotka esittivt alastomuutta ja raakaa lihaa näytöksissään.

  17. Heippa Keitel,
    Huikeaa kommentointia mielenkiintoisesta aiheesta. Tuo aikakausi, erityisesti nuo viitisen vuotta tuossa 60-70 lukujen taiteessa ovat ehdottomasti niitä rock-historian mielenkiintoisimpia. Mitä kaikkea silloin tapahtuikaan puhtaasta kokeilemisen riemusta ja rohkeudesta venytellä rajojaan. Tavallaan kaikki kiteytyy noihin vuosiin. Silloin tuotettu musiikki on työntänyt lonkeroitaan useampaan genreen samalla noiden lonkeroiden imiessä itseensä vaikutteita folkmusiikista ja syvästä mustasta etelästä. Tuolloin nuotit ovat kiertyneet kerälle keräten itseensä kaiken tarpeellisen ja siitä sienirihmastojen tavoin levittäytynyt läpi koko populaarimusiikin kentän.

    Punkin juurien hakeminen noinkin kaukaa kuin surrealistisesta teatteritaiteesta on kyllä ehkä varsin kaukaa haettua, sillä hardcore tuli punkkiin mukaan vasta myöhempinä vuosina. Alun alkaen se oli vain suorapuheista yhteiskuntavastaista anarkiaa sanoituksiltaan ja muskiikillisesti halu erottua 70-luvun rockscenestä sen muuttuttua pikkuhiljaa pehmeämpään suuntaan vuosikymmenen loppuun mennessä. Ideologisesti punkin kannattajilla ja flowerpoweilla ei juurikaan eroa lie. Punk-rockin juuret löytyvät sieltä New Yorkin taiteilijapiireistä, Underground-piireiksi myös kutsutuista. Siellä esiintyivät ensimmäisiksi punkeiksi noteeratut The Ramones, Johnny Thunders and the Heartbreakers, Blondie and the Talking Heads. Eurooppalaiset tekivät siitä vain tunnetumpaa. Ja nythän ollaan siirrytty jo 70-luvun puoliväliin. Kaikki sitä ennen oli sitä esi-punkkia 😉

    Tästä linkistä löytyy muuten hyvä valikoima Iggyn esityksiä:
    http://www.iggypop.org/iggy5.html

    Ai niin, Electric Light Orchestra (ELO) on brittibändi. Ja Eagleskin aloitteli toimintaansa vasta 1971. Joten länsirannikolla jyräsi flower power tuohon aikaan.

    Kuten huomaat yritän pysyä tiukasti tuossa noin viiden vuoden jaksossa, muuten tämä rönsyää taivaisiin 🙂

  18. keitel ei malta olla kommentoimatta: Hienoa luonnehdintaa lepikseltä punkista yleisemmin. Pitäydyn kuitenkin ennen kirjoittamassani kannassani siinä, mitä itse Iggy Popin estraditaiteeseen tulee.Mistä New Yorkin underground otti vaikutteensa, A) amerikkalaisesta perinteestä, vai B) eurooppalaisten intellektuellien liikehdinnästä (mm. eurooppal. runoilijat ) , vaiko sekä että?

    Iggy Popin esiintymismagiikka perustuu kaikkeen siihen minkä lepis onnistui kuvailemaan eli garage-soundeihin, Doorsien musiikkiin ja Morrisonin laulutapaan, Velvet Undergroundin luomaan vangitsevaan lähes atavistiseen fyysiseen poljentoon, esiintyjän omiin demoneihin, loistavaan laulutaitoon ja fysiikkaan, pahanilkisyyteen, LSD:hen?, pikkukaupunkilaisjunttimaisuuteen, mutta myös etäännyttävään teatteri-ilmaisuun (tietoisesti tai alitajuisesti), mitkä alkuaikojen the Stooges -taltioineissa, kuten valitussa Passenger -esityksessä, ovat kaikki tekijät jo nähtävissä ja kuultavissa.

    (Olen aina pitänyt ELOa länsirannikkolaisena kokoonpanona.) Mutta nyt Coffee and Cigarettes -elokuvan pariin, jota en vielä ole nähnyt kokonaisuudessaan.

  19. Keitel,
    Iggyn esiintymisessä on ennemminkin varsin puhtaita shamanistisia piirteitä suoneniskemisineen ja viiltelyineen kuin Eurooppalaisia vaikutteita. Tosin ei auta kieltäminen etteikö hän olisi saattanut Berliinin aikoinaan perehtyä syvällisemmin eurooppalaiseen teatteritaiteeseen ja löytänyt henkisen kodin sieltä. Mutta tuo reissuhan tapahtui vasta 70-luvun puolivälin jälkeen, joten se ei selitä alkuaikojen esiintymistä demonisine pakkoliikkeineen. Tosin ne taitavat olla todennäköisesti huumeiden aikaansaamaa. Passengerin sanoitushan on kirjoitettu tuon Berliinin kauden aikana, matkalla mukana oli myös epäpitämäsi David Bowien muttei tässä biisissä. Tosin Bowie toimi albumin tuottajana.

  20. Kyllähän New Yorkin kulttuuri, up- ja underground on aina ollut ja on yhteydessä Eurooppaan. Sen vuoksi onkin erillinen saareke perusjenkkkiläisen atmosfäärin keskellä. Kaksijakoisuutta kuvaa Patti Smithin matka Eurooppaan Morrisonin, mutta myös Rimbaud:n haudalle. Toisaaltahan Patti Smithin musiikki ei ole punkrockia ahtaammassa mielessä, mutta punk- asenne läpäisee hänen musiikkinsa. Ilman tätä Asennetta Iggy Pop olisi vain sätkyttelevä tavallista rytmitajuisempi hyväkroppainen teinityttöjen kiljuttaja ja suihinotattaja…(pohjaan käsitykseni paljolti näkemääni Punk, the Attitude -dokkariin.) Ilman asennetta punk olisi vain helisevä vaski ja kumiseva rumpu, mutta tätä ei tarvi tässä yhteydessä kenellekään alleviivata. Iggy Poppia on nimitetty dervissiksi, “hypnoottiseksi pyöröoveksi toiseen tietoisuuteen”, mutta mistä detroitin liepeille sitten shamanistiset ideat?

    Tosiaan. Mietin tuon the Passenger -tallenteen syntytilanneta. Bowiehan tietenkin hämmensi newyorkilaispiireissä perin eurooppalaisine sofistikoituneine ajatuksineen. Mutta, yhteistyö Popin kanssa alkoi varsinaisesti vasta Stoogesin hajottua. Ja Stoogesin kanssa nyt esiintymässä Bowie (jolla ei ole punk-asennetta) jos oikein päättelin. Pystyykö lepis selvittämään tämän? Iggyn käynnistävänä voimana ei siinä tapauksessa ollutkaan LSD, vaan heroiini. Jos nyt asiaa pitää mitenkään merkityksellisenä.

    Tuossa punk-dokkarissa kommentoi tietenkin Jarmusch, jonka kiinnostus kohdistuu punk-rockin ilmenemismuotoihin kummallakin puolen rapakkoa. Joten ei sattuma, että surkuhupaisaa tähteä esittänyt John Coogan mukanaa (24 Hours Party People -elokuvasta, joka sitten johdattaisikin jo 80-luvulle Manchesteriin) elokuvassa Coffee and Cigarettes. Kun samassa elokuvassa mukana itse Iggy Pop, “I got to go now” -lähtörepliikkeineen ei taaskaan voi kuin ihailla ja nauttia Jarmuschin perinpohjaisesta ja lämpimästä vaelluksesta musiikin kentällä. Varsinkin kun tietää että elokuvan monet henkilöyhteydet tai viittaukset voivat jäädä musiikillisia yhteyksiä vähemmän tuntevalle itselleni täysin pimentoon.

  21. En ymmärrä tätä lausetta:

    “Ja Stoogesin kanssa nyt esiintymässä Bowie (jolla ei ole punk-asennetta) jos oikein päättelin.”

    Puhutko nykypäivästä?

  22. Niin, tarkoitin tuota valitsemaasi the Passenger -esitystä, olihan siinä Bowie mukana, mutta miksi ja milloin kuvattu? Etsin juuri youtubesta taltioinnin, mistä parhaiten käy selville se, mikä saattoi mättää, onneksi, päättyneessä yhteistyössä Bowien kanssa. Iggy Pop WITH David Bowie-Fun Time-Live. Nuo kertosäkeet give me creeps!!!!!

    Muuten en en ota kantaa Bowien henkilökohtaiseen uraan ja tuotantoon.

  23. lepikseltä kommentoitavaa vielä? kiitos tähänastisista ja varsinkin tiedoista sillä ajattelin tosiaan käväistä pohjanmaalla. Olisihan se komiata, toinen lujan musiikin esitys Dylanin jälkeen tälle kesälle. Kirjanjälkeisiä mietteitä ehkä luvassa?

  24. Heippa Keitel,
    Kirja ei sitten tupsahtanut Juhannuslukemisiksi, joten kommentteja joskus hamassa tulevaisuudessa kirjan osalta 🙂

    Bowieta kiehtoi New Yorkin taiteilijapiirien mystiset raja-alueen, joihin kuuluivat tietenkin mm. Lou Reed ja Iggy. Warholdia Bowie palvoi jo paljon ennen ensimmäistä Amerikan matkaansa. Joten vihdoin päästyään Nykiin hän lyöttäytyi tekemään tuttavuutta kyseisten herrojen kanssa ja hengaili Factoryssa tuon tuosta. Tosin Warhold ei pahemmin piitannut koko miehestä. Mutta läpi elämän jatkuva ystävyys niin Reedin kuin erityisesti Iggyn kanssa muodostui noina 70-luvun alkuvuosina. OLet oikeassa että musiikillinen yhteistyö alkoi vasta The Stoogesien hajottua, mutta ysävyys oli jo siellä. Bowie oli muuten ainoa ystävä joka kävi Iggyä tapaamassa mielisairaalassa ja tästä Iggy oli kovin otettu. Iggy myös tarvitsi Bowien vaikutusvaltaa ja rahoja soolo-uransa alkuvaiheilla, tosin tätä ei pidä lukea niin että Iggy olisi käyttänyt Bowieta hyväkseen. Musiikillinen yhteistyö näiden herrojen välillä perustui pitkälti keskinäiseen kilpailuun, enemmän kuin ihailuun. Bowie ja Iggy keikkailivat muistaakseni parikin vuotta yhdessä silloin 70-luvun puolivälin jälkeen. Bowie oli pitkään Iggyn lumoissa ja hänessä kiehtoi nimenomaan Iggyn fyysinen ilmaisutapa.

    No Bowie tuotti tuon Lust for life albumin, joten ehkäpä siksi hän on esityksessä mukana. Sen tarkempaa en pätkän syntyhistoriasta tiedä. Itse asiassa en ole aivan varma mistä nimenomaisesta you tube-versiosta puhut. Jos se on jokin konserttitallenne, niin Bowiehan soitti kosketinsoittimia tuolla Iggyn kiertueella.

    Pohjanmaa kuulostaa kiehtovalta, mutta kesä on vielä varsin vapaa. Musiikillisesti ikisuosikkini Blondien liput ovat hyvässä tallessa ja uskon sen olevan tämän kesän ykköstapahtuma. Mutta mistäs sitä koskaan tietää.

    Hyvää Juhannusta sinulle!

  25. No niin, lepis, niinhän siinä kävi että Vauhtiajot jäivät kokematta. Oli kuulemma ollut hieno keikka Iggyllä, jälleen. Olen kateudesta vihreä kaikille, jotka yksityisautoillen pääsivät rantautumaan jumalaisen rock-vartalon jalkojen juureen!

    Eli David Bowieta on kyllä kiittäminen siitä että pelasti Iggyn takaisin yleisölleen.

  26. No Heippa Keitel,
    Olenkin tässä jo odotellut kommenttiasi keikasta, ikävä kuulla ettet päässyt sinne. En minäkään. Kirjakin on vielä lukematta. Kesä meni humpsis humahtaen. Blondin konsertti oli niin vaikuttava etten voinut edes ajatella mitään järisyttävää tälle kesälle, etenkään kun urakoin vielä Springsteenin seuraavan iltana. Mutta se oli bliisu.

    Toivotaan ja pidetään peukkuja, että ahkera Suomen kävijä Mr. Pop vielä jaksaisi tulla tänne keikalle lähivuosina. Sitten mennään 🙂

    Onko sinulla omaa blogia?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s