Hellou!
Kurkistus sinne jonnekkin:
Kuplii ja kuplii, mutta ei onneksi vielä kiehu. Aivoissa. Meno on kääntynyt taasen samoille kierroksille kuin silloin viime keväänä ja tuntemukset sen mukaiset. Ounastelinhan tuota jo silloin loppukesästä, että täällä blogistaniassa alkaa hiljaisempi kausi. Nyt jo hävettää ja pistää mietityttämään koko räpeltäminen. Hätäisesti, viime hetkillä, olen kerinnyt heittää haasteisiin vastauksia kuvilla, mutta koskaan en enää kerkiä tekemään kierroksia muissa blogeissa. Sunnuntai klassikoiden kuuntelukin on jäänyt lauantaille, Valokuvatorstai keskiviikoille ja kovasti toivomani värikollaasi-meemi lähes holtittoman huonolle hoidolle. Backyard Beauties -blogiini olen yrittänyt heittää kukkakuvia ja Strechyard -blogiin satunnaisen kuvan, mutta tänne ei mitään järkevää. Blogiaika on ollut äärettömän rajallista.
Töitähän tuota olen paiskinut. Nyt aletaan liikkumaan jälleen siellä jaksamisen äärirajoilla. Jaksaminen saattaa olla väärä sana, mutta en parempaakaan keksi. Ehkäpä se voisi olla kestämisen äärirajoilla. Tässä duunissa joutuu aika ajoin tekemään paljon ja se ei ole ongelma. Sopii minulle. Mutta sitten kun tulee näitä hetkiä, että itse olet paiskinut iltakaudet, usein viikonloput, ja ollut varsin tyytyväinen tekemisiisi ja jaksamisiisi, niin lävähtää jotain aivan käsittämätöntä puun takaa. Toisinaan tuntuu, että kollegoilta on hämärtynyt työmoraalin käsite ja tehtävien laajuus sekä niiden vaikutuksen laajuus muihin ihmisiin. Tuntuu kuin pyörittäisi holtittomasti tuulessa pyörivää ketjua, jonka viimeinen lenkki olet. Oi, kun pystyisi, saisi, unhotaa ne muut ja niiden tekemiset / tekemättä jättämiset ja keskittyä omiin tekemisiinsä. Valitettavasti se ei onnistu. Ehkäpä niillä muillakin on liikaa tekemistä, eivätkä ole samanlaisia työnarkkareita kuin minä. No, pidetään peukkuja ettei kiehahda 😉 Helpotusta ehkä toiveissa, mutta koskaan sitä ei tiedä. Taidan huolehtia ja murehtia liikaa. Nukkumisesta olen onneksi osannut pitää huolta.
Parallel Lines 