kaikenlaista

Räntää ja sadetta. Aurinkoa ja tuulta. Pääasillisesti paleltu. Kauniita rakennuksia ja mukavia kuppiloita.

Näkemistä riittäisi vielä toiseksikin kerraksi. Tärkein on tällä kertaa jo bongattu. Ja triplana.

oululaiset kottikset

Täytyy olla hyvä reissu 🙂

Vielä hetki, olkaa hyvä

Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…

Matkalaukku pakattuna pienen matkan merkeissä. Jos tästä ilmaan pääsee, sillä eilen tuli jo aamulennon peruutus ja luuriista kuului tuo lause niin pitkään, että soi vieläkin päässäni. Iltapäivällä uusi yritys, mutta pahasti myöhässä mennään. Syy peruuntumiselle oli niinkin omituinen kuin miehistön puute!

Lähden nyt kentälle katsomaan tuleeko tästä lähdöstä mitään. Perjantaiksi kotiin. Työmatka. Toivotaan jotain hupia väliin.

Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…

Opettelin illalla kännykän kautta viestien lähettämistä tänne. Ei onnistunut vielä, mutta jospa sen saisin tämän reissun aikana onnistumaan kuvien muodossa.

Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…Vielä hetki, olkaa hyvä…

Sunday Classic – 250410

Ikimuistoinen konserttimatka sattui vuoden 1983 marraskuulle, kun Colorado koki yhden pahimmista lumimyrskyistään Kiitospäivän aikoihin. Tuo ‘The Thanksgiving Blizzard‘ -nimellä kutsuttu myrsky alkoi jo muutamaan päivää ennen Kiitospäivää kovilla tuulilla ja lumisateella, kunnes se yltyi historiallisen kovaksi lumimyrkyksi pudottaen n. 60 cm lunta maahan muutaman päivän aikana. Näkyvyys joissain paikoin osavaltiota oli nolla ja Denverin lentokenttä oli suljettuna vuorokauden verran huonosta näkyvyydestä johtuen. Se ei tosin ollut mitään ihmeellistä, sillä niillä on tapana pahojen lumimyrskyjen aikoihin sulkea se. Hankaluutta se aiheutti tietysti tuona aikan, jolloin suuri määrä matkustajia oli liikkeellä kotia kohti. Niin olin minäkin, mutta maantiellä matkalla osavaltion pohjoisosista, Fort Collinsista, Denveriin. Matka kesti useita tunteja, vaikka siihen normaalioloissa meni vain vajaa kaksi tuntia, kun jouduin körryyttelemään hidasta vauhtia lumen ryöpytessä tuulilasiin. Kieli keskellä suuta onnistuin pääsemään kaupunkiin viime hetkillä ennenkuin liikenne tuolla Higway 25:n pätkällä suljettiin kokonaan. Matkan jännitystä tietysti lisäsi huoli että kerkiänkö ajoissa McNicholsonille kuuntelmaan illan konserttia, joka inspiroi edelleen.

Synchronicity by Colors

Vuoden 1983 yksi suurista megatapahtumista musiikkirintamalla oli The Police -bändin Synchronicity-kiertue. Aiemmin tuona vuonna ilmestyneen saman nimisen albumin valtaisan menestyksen myötä, myös konserttikiertue keräsi salit täyteen yleisöä missä bändi esiintyikin. Me olimme saaneet liput kaverin kautta, joka toimi Andy Summersin henkivartijana aiemmin viikolla avatussa Summersin valokuvia esitelleessä näyttelyssä. Otiin me aika polleina siellä hyvillä katsomopaikoillamme.

Synchronicity -albumi kolahti heti ilmestyttyään kovaa ja pidän tuota yhtyeen viimeiseki jäänyttä albumia edelleen sen parhaana tuotoksena. Sen on ehjä kokonaisuus ja jää valitettavan vähälle huomiolle sellaisena, sieltä nousseen hittibiisin vuoksi. Se biisi on tietysti ‘Every Breath You Take‘, jota en tänään aio soittaa. Minuun on aina vedonneet albumin nimibiisit, eli Synchronicity 1 ja Synchronicity 2. Ja tässä ne tulevat kronologisessa järjestyksessä:

Synchronicity I

Synchronicity II

Molemmat edellä kuullut biisit ovat Stingin käsialaa, niin sävellyksen kuin sanoituksen osalta. Tuossa konsertissa hän oli huikeassa vedossa ja karisma tihkui lavalta läpi tuon valtaisan urheiluareenan. Silti, melkeinpä jäi mielessäni kuitenkin kakkoseksi bändin rumpalille. Stewart Copeland se vasta kovassa vedossa oli ja on ehdottomasti edelleen koko rockgenren parhain rumpali, ever.

Lämmittelijänä tuossa marrakuun 22 päivänä olleessa konsertissa oli muuten UB40, jota olen soittanut klassikoissa reilu vuosi sitten.

Colorado Weather Almanac

Map of Colorado Cities

Sunday Classic – 180410

Päivän ajankohtaisin asia maailman laajuisesti on tietysti rakkaan maaäidin muistutus olemassa olostaan ja merkityksestään joka päiväiseen elämäämme. Bluesin suuri mies, Memphis Slim, on jo 1950 luvulla kirjoittanut kappaleen ‘Mother Earth‘, josta Johnny Winter teki oman versionsa vuonna 1988. Kummatkin tulkinnat ovat sen verran upeita, että poikkeuksellisesti laitan molemmat soimaan tähän tänään.

– Johnny Winter & Band ja ‘Mother Earth’ –

Johnny Winterin versio löytyy ‘The Winter of ’88‘ -albumilta bonusbiisinä. Tämä on pitkä ja komea versio, jota ei voi ohittaa tässä yhteydessä ja se myös valikoitui ykkösvalinnaksi tällä kertaa.

– Memphis Slim ja ‘Mother Earth’ –

Memphis Slim teki ensimmäisen levytyksen tästä kappaleesta jo 1950 luvulla, mutta varsinainen albumille päätynyt versio tehtiin ilmeisesti vasta 1969. Hieman heikosti löytyy taustoja tälle kipaleelle.

Hieno versio löytyy myös Eric Burdonilta ja Jimi Hendrixin komea versio on muuten megapitkä.

Tässä vanhassa ‘Mother Earth‘ kappaleessahan on kyse siitä, kuinka palaamme takaisin maaäidin syleilyyn huolimatta siitä kuinka rehvakkaasti täällä elelemme. Toisin kuin tässä Within Temptationin vuoden 2001 ‘Mother Earth‘ biisissä saman nimiseltä albumilta, jossa muistutetaan maapallon haavoittuvuudesta:

– Within Temptation ja ‘Mother Earth’ –

Syöksähtelevistä tulivuoren purkauksista taisi tulla päivän teema, ilman että oli teemasunnuntai. Myös Viides rooli on pohtinut maapallon tilaa ja valinnut musiikin sen mukaisesti.  HaloE puolestaan huomioi viikon biisissä päivän tilannetta, johon myös viittaa sunnuntaiklassikokseen valitsemansa biisin nimi.

12 kuvaa / 12 photos – huhtikuu

Voi reppanaa!

Talven tuhot paljastuivat kaikessa kauheudessa lumivaipan alta sulaneen penkkini kyljestä. Osasinpa valita hyvin kuvaukseni kohteen, sillä tämä on ainoa penkki tästä pitkästä rivistöstä, joka on saanut kolhuja. Eihän sille enää kukaan koskaan istu!

– huhtikuu –

Kuvattu 12.4.2010 klo 15:38

Edelliset:

– syys – loka – marras – joulu – tammi – helmi – maalis – huhti –

Sunday Classic – 110410

♦ ♦ ♦

Edit klo 18:36 Linkitys Sunday Classic -sivulla toimii jälleen!

♦ ♦ ♦

Tämä on soinut päässäni viimeisestä pidemmästä automatkasta lähtien, eli muutaman viikon. Aika soittaa se ulos, etenkin kun se löytyy niiltä autoilun aikan tehdyiltä soittolistoilta. Mollissa mennään, mutta tokkopa se haittaa näin hienon biisin ollessa kyseessä. Tämän takaa ei sen kummoisempia selityksiä löydy eikä kaipuita.

Wish You Were Here

Pink Floydin vuonna 1975 julkaistun albumin nimibiisissä sanoittaja Roger Waters kuvailee tuntemuksia, jotka syntyvät ihmisen vetäydyttyä toisten seurasta. Tässä tapauksessa oli kyseessä yhtyeen jäsenen, Syd Barretin, hermoromahduksen seurauksena tapahtunut eroaminen bändistä. David Gilmour on hoitanut sävellystyön ja loppu on jälleen rock historiaa.

Taitaa muuten olla ensimmäinen Pink Floyd biisi soittolistallani. No, kaikkihan sen jo kommenteista tietävät etten niin suuri PF fani ole koskaan ollut, mutta silti osaan arvostaa näitä helmiä.

Kuoret jäljellä

Pirullisia nämä lyhyet viikot! Sitä aina etukäteen iloitsee, että miten mukavaa se neljän päivän työviikko onkaan. Ja höpsis. Niin sitä päätyy tekemään viiden päivän työt, jos ei vielä hieman enemmänkin, tuon lyhyen viikon aikana. Olo on kuin ystävällämme jääkaapista:

tyhjät kuoret

Tänne, tai muualle blogistaniaan, en ole kerinnyt lainkaan koko viikolla. Hätäisesti Google Readerin next -nappulalla olen päivässä pari blogia lukaissut ja sitten on ollut pakko mennä nukkumaan. Ei tätä muuten jaksa. Ja pahoin pelkään, että seuraavat pari viikkoa ainakin mennään tällä samalla vauhdilla. Myös viikonloput. Pah!

Eikös viime keväänä näihin aikoihin ollut sama meininki? Eihän tämä voi olla pysyvä olotila, eihän. Kohta loppuu kuoretkin.