‘Raw Power‘ on Iggy Pop & The Stooges kokoonpanon kolmas albumi vuodelta 1973 ja nimensä mukaisesti täynnä raakaa voimaa. Voimabiisejä, joiden hienous vain jalostuu näin viisuhömppäpömpän mainingeissa. Yllättäen(!), albumi ei saavuttanut suurta suosiota noina aikoina suuren yleisön keskuudessa. Sittemmin siitä on muodostunut yksi protopunk* klassikoista ja sitä pidetään punkrockin historian yhtenä tärkeimmistä esikuvista. Useat myöhempien aikojen punkbändit kalusivat albumin puhki ennenkuin läksivät maailman valloitukseen omilla tuotoksillaan.
Päivän biisiksi valikoitui tuolta loistavalta albumilta tällä kertaa raakaa kaipuuta tihkuva ‘I Need Somebody‘, joka on Iggy Popin ja James Williamsonin käsialaa.
– I Need Somebody –
1990-luvun loppupuolella albumista julkaistiin remixattu versio, nimellä ‘Rough Power’, mutta eihän se vedä alkuperäiselle vertoja. ‘The Masters Edition’ alkuperäisestä Raw Power -albumista, David Bowien mixauksilla, julkaistiin tämän vuoden huhtikuun alkupuolella. Täytyypä käydä ostamassa. Lomalukemiseksi on jo odottamassa Joe Ambrosen kirjoittama virallinen Iggy Pop elämänkerta, alkuperäiseltä nimeltään ‘Gimme Danger – The Iggy Pop Strory‘, mutta suomennos on uudelleen nimettynä ‘Raakaa Voimaa‘. ‘Gimme Danger‘ on yksi tuon ‘Raw Power‘ -almumin tunnetuimmista biiseistä.
“Barak Obama rajoittaa öljynporausta Mexicon ladella.”
“Barak Obama lähettää lisää joukkoja Afganistaniin”
“Barak Obama lopetti terrorimin vastaisen sodan”
Barak Obaman sitä sun tätä. Eikö ennen sanottu, että Yhdysvallat rajoittaa… Yhdysvallat lähettää… Yhdysvalla lopetti… ja kaikenlaista muutakin mitä valtion hallinnosta lähti liikkeelle?
Ajatuksen juoksu biisivalintojen suhteen on toisinaan varsin kummallista. Eilen kuuntelin yhtä Amerikkalaisen purkkarockin perikuvaa ja olin jo mielessäni päättänyt kaivani bändin tuotannosta jonkin kelpo kasariklassikon.
Sitten huomasin Google-hakua tehdessäni, että hakukonejätti juhlistaa Pac-Manin 30-vuotiasta taipaletta pelattavalla versiolla hakusivullaan:
– klikkaa ja pelaa –
Pac-Man on sokkelopeli, jossa Pac-Man-niminen keltainen pallo syö pisteitä ja erilaisia palkintoja. Kenttä on läpäisty, kun kaikki pisteet on syöty. Kentällä liikkuu myös neljä haamua, jotka yrittävät saada kiinni pelaajan. Jokainen kenttä alkaa tilanteesta, jossa aaveet ovat karsinassaan ja Pac-Man sokkelossa hieman niiden alapuolella. Kentällä on myös neljä erikoispistettä, joiden syöminen antaa Pac-Manille hetkellisen kyvyn syödä haamuja. Syödyistä haamuista jää jäljelle vain silmät. Nämä silmät palaavat hetkeksi karsinaan ja muuttuvat taas kokonaisiksi haamuiksi. Aika, jolloin haamut ovat haavoittuvia, vaihtelee kentästä toiseen, mutta se on pääsääntöisesti sitä lyhyempi mitä pidemmälle peli on edennyt. Tietyssä vaiheessa haamuja ei voi enää syödä, vaikka pelaaja onnistuisikin syömään energiapillerin.
Yksi kentällä oleva piste on 10 pisteen arvoinen; yhdellä kentällä sijaitsee yhteensä 240 syötävää pistettä. Pelaaja saa energiapisteistä 50 pistettä. Lisäpisteitä saa syömällä symboleita (joita kutsutaan ”hedelmiksi”, vaikka kaikki eivät itse asiassa ole hedelmän näköisiä). Symbolit muuttuvat pelin edetessä, ja tällöin myös niistä saatava pistemäärä kasvaa. Pelaaja saa oletusarvoisesti yhden Pac-Manin lisää jokaisen 10 000 pisteen jälkeen. Dippikytkimillä voidaan muuttaa pisterajaa 15 000 – 20 000 pisteeseen tai estää bonus-Pac-Man kokonaan.
Joidenkin kenttien välissä näytetään Pac-Manistä ja hirviöistä animaatioita. Nämä animaatiot ilmestyvät kenttien 2 ja 3, 5 ja 6, 9 ja 10 välissä sekä jokaisen neljän seuraavan läpäistyn kentän jälkeen. (Lähde: Wikipedia)
Pac-Man oli 80-luvun alkupuolen suuria pelejä, jota pääsi pelaamaan pelihalleissa. Tuo japanilaista alkuperää oleva, varsin simppeli peli saavutti suuren suosion ympäri maailman ja siitä muodostui yksi 80-luvun popkulttuurin ikoneista. Pelin suosio siivitti saman nimisen tv-sarjan ja viittauksia pelin symboleihin tapaa netissä lähes viikottain. Pac-Manin pelaamisen maailmanmestaruuskisat ovat järjestetty vuonna 2007.
Minulle, joka viihtyy lähinnä lautapelien ääressä, tuo peli on jäänyt varsin vieraaksi. Sen verran olen joskus kokeillut, että tiedän nuolinäppäimillä toimitaan ja kovasti kirmaillaan noissa sokkeloissa. Tuskin pääsisin edes ensimmäistä tasoa läpi. Jostain kummallisesta syystä minulla on tuo peli kuitenkin olemassa jossain cd-romin kätköissä.
Syntymäpäiviään vietti eilen myös Realistisen optimistin juttuja -blogi, jonka ansioihin voidaan myös lukea tämän blogin aloitus paria vuotta myöhemmin. Timo taisi patistella ahkeraa kommentoijaa kirjoitushommiin jossain vaiheessa 🙂
Noiden kahden syntymäpäiväsankarin kautta ajatukseni kulkeutuivat 1982 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan Tron, joka oli tuon ajan ihme. Tieteiselokuva, jossa käytettiin ensimmäisen kerran hyödyksi tietokonegrafiikkaa. Elokuvassahan seikkailaan tietokonepelin sisuksissa. Muistan vieläkin minkälaisen vaikutuksen tuo leffa teki visuaalisen iloittelunsa osalta. Näin jälkikäteen katsottuna tietokonegrafiikka oli varsin yksinkertaista, mutta silloin se oli kova juttu. Elokuvan ohjasi Steven Lisberger ja pääosassa seikkaili nuori Jeff Bridges.
– Tron in Nutshell –
Tänä vuonna julkaisuaan odottaa jatko-osa Tron Legacy, jota voi odottaa suurella mielenkiinnolla. Tuottajan tässä toimii alkuperäisen filmin ohjaaja ja Jeff Bridges palaa Kevin Flynnin rooliinsa.
Alkuperäiseen Tron elokuvaan jenkkipurkkayhtye Journey teki pari biisiä. Joten luonnollista on, että näiden aasinsiltojen kautta päädytään Journeyn tuotantoon. Viikon klassikko, olkaa hyvä:
– Wheel In The Sky –
‘Wheel In The Sky‘ löytyy Journeyn vuonna 1978 ilmestyneeltä Infinity -albumilta. Biisin ovat nikkaroineet tuon ajan bändin nokkamiehet, Robert Fleischman, Neal Schon, sekä Diane Valory. Biisin alkuperäinen nimi oli ‘Wheels In My Mind‘, Diane Valoryn runo, mutta Schonin sävellytyön mainingeissa, Fleischman kirjoitti uudet sanat. Mutta niinhän se menee tässä maailmassa, vaikka mitä tapahtuisi niin iso pyörä pyörii vain!
Aikaisemmin olen soitellut Journeytä näemmä helmikuussa ja tuossa postauksessa on hievenen verran tietoa tuosta bändistä.
Tulipa pitkä postaus, vaikka piti vain laittaa sunnuntaiklassikko soimaan 🙂
Tänään on vietetty kansainvälistä YK:n julistamaa Luonnon monimuotoisuuden päivää. Suomi ei ole tähän virallisesti lähtenyt mukaan, mutta esimerkiksi Korkeasaaressa on päivää juhlistettu.
– voikukka –
Usein tällaisten päivien yhteydessä puhutaan luonnontilaisten alueiden merkityksestä ihmiselle. Ja hieman unohdetaan kaupunkiluonnon merkitys urbanisoituvalle ihmiselle. Vihreys tuo kaupunkiympäristössä varjoa, sitoo ilmansaasteita, toimii ekologisina käytävinä pienille eläimille ja tietenkin tuo iloa asukkailleen. Katukivien välistä sitkeästi työntyvä voikukka kaupunkiympäristössä on aivan yhtä arvokas kuin mikä muu luontoon liittyvä asia.
Maapallolta löytyy voikukkalajeja siinä 2000 – 3000, ei niitä kukaan ole pystynyt laskemaan. Suomestakin löytyy lähes 500 eri voikukkalajia ja niistä toistasataa löytyy Helsingistä. Lajirunsauden takaa voikukan kyky muodostaa siemeniä ilman hedelmöitystä. Helsingin katujen raoissa menestyy vain kaksi voikukkalajia, mutta ranta- ja linnoitusalueilla menestyy jo huomattavasti suurempi lajivalikoima.
Tämä koko vuosi on julistettu luonnon monimuotoisuuden teemavuodeksi. Sen kunniaksi voisi tehdä vaikkapa voikukkaviiniä 🙂
Minua on oikein vakavasti alkanut huolettamaan tuo meidän työyhteisö. Siellä jos heittäytyy keskustelemaan syvällisiä kollegoiden, osastolta jos toiselta, kanssa, niin yllättävän usealla tulee vastaan työuupumista. Uupumista on eritasoista, mutta syyt ja seuraukset, eli oireet, ovat aivan samanlaisia. Lisäksi kevään aikana olen kuullut muutamista aivan selkeistä työpaikkakiusaamiseen liittyvistä tapauksista. Mistä nämä tulevat? Huoleni syventyy päivä päivältä ja sitä myöten myös ahdistus.
Vaivaako meidän taloa myös tämä kuuluisa; työtä teetetään liian pienellä porukalla -syndrooma. Periaatteessa ei, mutta… Meillä teetetään töitä, joita voitaisiin esim. tehokkaalla tietojärjestelmien hyödyntämisellä minimoida inhimillisiin mittasuhteisiin. Meille annetaan dead linejä, jotka ovat mahdottomia yhtälöitä, tuon suuren paperimassan pyörittämisen kanssa, toteuttaa. Ja sitten taas kärsii se seuraava porras, jossa tuo sama ongelma kertautuu. Tai meille kerrotaan asioista niin myöhään, että ne vaativat pitkään iltaan tekemistä valmistuakseen ajoissa. Huonoa organisointia siis.
Työssä uupumista esiintyy koko suorittavassa portaassa, keskijohdosta sinne ‘vähemmän vastuuta kantavien’ keskuuteen. Ja ‘vähemmän vastuuta’ on vain sanahelinää, sillä meillä kaikilla on kuitenkin se sama vastuu loppupeleissä. Tänään jäin sattumalta jutustelemaan kollegan kanssa toiselta osastolta ja päädyin viettämään pitkälle iltaa hänen kanssaan keskustellen tästä aiheesta. Hän on työuupumuksen rasittama ja näkee tulevaisuuden meillä varsin mustana. Ne vähäisetkin ilonpilkut ollaan viemässä pois ja työtehtäviksi ollaan määrittelemässa jotain muuta kuin mihin hänet on alun perin palkattu. Ei hyvä.
Miksi tämä sallitaan ja miksi tälle ei tehdä mitään? Tietääkö johtoporras edes esiintymän laajuutta? Epäilen. Ja mitä tekee työterveyshuolto? Kehoittaa lenkkeilemään! Veikkaisin, että meidän johtoportaalla ei ole kykyjä edes tunnistaa työssä uupumista, tai osaavat todella tehokkaasti sulkea silmänsä. Työterveys pelaa heidän pussiinsa, jotta rahavirta lisääntyvien vastaanottokäyntien myötä lisääntyy tai ainakin pysyy vakiona. Kuntoilu ja työn määrän vähentäminen eivät voi olla ainoita hoitokeinoja joita massoittain uupumuksesta kärsivälle työyhteisölle voidaan antaa.
Kiusaaminen, tai toisen työn väheksyminen, ovat taas sellaisia asioita mitä ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Valitettavasti niin näyttää tapahtuvan. Ja oikeastaan mikä pahempaa, syyllistetään kiusattua. Olen kuullut tapauksesta jossa työterveyslääkäri on tokaissut, että se nyt vain kuuluu tuohon työn kuvaan. Tämä kertonee työterveyshuollon laadusta jotain.
Parasta vain jokaisen selvitä omillaan. Jos kykenevät. Ja jos eivät, niin eipä niistä mitään hyötyä sitten ollutkaan. Kärjistetysti alkaa tuollaisia fiiliksiä johdon suhtautumisesta meihin tulla, mitä enemmän näitä tarinoita tosielämästä kuulee.
Ja mihin meikäläinen sitten tuossa draamassa sijoittuu. No sinne vakavasti työssä uupuneiden kategoriaan. Ihan virallisesti diagnosoituna. Minulla on vielä onneksi vapaus järjestää päiväni, että voin olla menemättä sinne ja tehdä etänä tai virallisesti olla jossain muualla. Se auttaa jaksamaan. Mutta entäpä ne, joilla ei tuota samaa mahdollisuutta ole? Onkohan sinne tulossa joukkopako? Voisin jopa alkaa sitä ratkaisua suosittelemaan, ellei asialle aloiteta tekemään todellisuudessa jotain. Olen kuullut tuossakin firmassa sanan Tyky kerran tai pari, mutta aika naftisti sitä käytännön tasolla näkyy. Ainakin verrattuna edelliseen saman mittaluokan firmaan, jossa olen ollut töissä. Tosin, eipä sielläkään niin häävisti mennyt porukoilla. Suuri ei siis ole kaunista henkilöstön hyvinvoinnin suhteen.
No niin! Nyt alkavat olla sellaiset kelit, että meikäläinenkin tarkenee. Ja aivot alkavat toimia. Veri virtaa ja energiaa on riittämiin. Tätä voisin ottaa kokonaisen paketin lisää.
– summer in the city –
Suihketta ja säätämistä riittää edelleen, kuten myös paikasta toiseen kiitämistä. Onneksi voi toisinaan kuvan verran pysähtyä. Voisin tuudittautua katselemaan tuollaista näkyä pidemmäksikin aikaa. Tosin kuvaamista olisi taas niin paljon, että ei oikein tiedä mihin kameransa suuntaisi.
Nautitaan vielä kun pystytään! Vaikkapa rikkaruohoista 😉
Mielenkiintoista, että vuodessa ovat saaneet tämän ympäristön näin kuluneen näköiseksi. Ja mitä ränsistyvämmän näköistä, sitä nopeammin tulee lisää tuhoja. Voi voi.
Meinasi mennä päivät ohitse tämän haasteen kanssa. Luulin tänään olevan vasta eilinen päivä ja aamulla tajuttuani tilanteen piti keksimällä keksiä asiaa noille kulmille. Vein sitten kengät suutariin.
– toukokuu –
Kuvattu 15.5.2010 klo 9:40:07
Edelliset:
– syys – loka – marras – joulu – tammi – helmi – maalis -huhti –
Parallel Lines 