Tällä viikolla siirryttiin mausteisiin ja ensimmäisenä vuorossa on muskotti:
– Muskotti / Nutmeg –
Lisää värikollaaseja löydät tämän linkin takaa:
Virtuaalimatkailu kuvakansioissa on rentouttavaa sunnuntaipäivän puuhaa.
Virtual traveling trough old photos is quite relaxin pass time.
— — —
Finland 1218
Järkyttyneenä olen seurannut päivän uutisia tuolta toiselta puolen maapalloa, Uuden-Seelannin Christchurchin tuhoisasta maanjäristyksestä. Ihmetellyt myös, miten yhteen kaupunkiin voi sattua kaksi noin massiivista maanjäristystä puolen vuoden välein. Tämä ihmisuhreja vaatinut järistys aiheuttaa myös huolta siellä ja lähialueilla asuvista ystävistä.
Kaivoin vanhan valokuva-albumin täynnä muistoja tuosta yhdestä suosikeistani ja skannasin tähän muutaman. Jotakuinkin 20 vuotta sitten pääsin siellä käymään, ettei vain olisi muuten aivan näitä aikoja päivälleen. Siellä viettämäni viikko oli yksi parhaita, so far.
Valitettavasti tämän komean katedraalin torni tuhoutui maanjäristyksessä:
– Christchurch Cathedral 1991 –
Tästä kuvalinkistä pääset katsomaan katedraalin tuhon.
Kiipesin jopa torniin kuvailemaan näkymiä:
– Christchurch Cathedral kattonäkymä –
Kirkkoaukio näytti tältä:
Kaupungissa oli tuolloin vuotuinen kukkafestivaali ja myös kirkko oli koristeltu:
– The Wizard –
Katedralin aukiolla arkipäivisin tunnin puhuva Wizard on sikäläinen nähtävyys, joka on hoitanut hommaansa tuossa paikassa jo yli 35 vuoden ajan. Mies puhuu ajankohtaisista aiheista, politiikasta mystiikkaan. Varsinainen saarnamies, jonka myös Englannin Kuningatar on palkinnut (katso omalla vastuullasi – not suitable for all):
Wizardin kotisivut, tai pitäisikö sanomani ‘theory of everything’ tästä linkistä.
Kaupunki on kaunis kuin mikä ja turistille yllin kyllin tekemistä. Ai mikä siitä niin mukavan teki? No, ihmiset tietenkin. Oli britti, oli kaksi kanukkia, oli sveitsiläinen, oli tanskalainen ja se yksi suomalainen majoittuneena Bealey International Backbackers hostelliin. Ja ne viihtyivät niin hyvin siellä keskenään, että bussikuskit jo alkoivat vinoilemaan vihdoin matkalaisten lähdettyä liikkeelle. Tuohon aikaan bussit kulkivat vain 2-3 kertaa viikossa saaren eri osiin ja niihin piti varata paikka etukäteen. No, yksi vuoro taisi jäädä väliin 🙂 Tapasimme vielä saarten eri osissa pienimmillä porukoilla ja uudelleen Australian puolella. Valitettavasti yhteyden pito on vuosien saatossa hiipunut.
Vielä joku päivä menen sinne takaisin!
◊ ◊ ◊ ◊ ◊
Edit 23022011 Matkapäiväkirjasta tarkastettuna siitä on tasan 20 vuotta kun tuolla virailin. Muistijälki toimi siis aivan oikein. Ihme! Vierailin siellä vielä uudemman kerran muutaman viikon kuluttua.
Se oli sinä vuonna kun listoilla keikkuivat Donna Summer, Blondie, BeeGees, Peaches & Herb, Anita Ward, Doobie Brothers ja kaikki oli niin ‘hot stuff’. Maisemissa virtasi puhtaat vuoristopurot, lumiset huiput ja preeriavuokot. Maisema hengästytti, mutta niin teki korkea ilmanalankin. Keräsimme kasaan suomalaisia vaihtareita, ja vähän muitakin, läpi läntisten osavaltioiden ja matkasimme korkalle Coloradon Kalliovuorille juhannuksen viettoon. Leirintäalue löytyi Rocky Mountain National Parkin laajan luonnonpuiston alueelta. Muutama teltta, joukkio hilpeitä juhannuksen viettäjiä ja upeat maisemat. Koivut olivat harvassa, sillä valtapuuna oli haapa, mutta onnistuimme kuin onnistuimme löytämään jostain koivun, josta leikkasimme oksia leirialueemme koristukseksi. Aattoilta meni perinteisissä merkeissä hyvän grilliruoan ja jos jonkin sortin juomien parissa, leirilaulut raikuivat ja kaikilla oli niin mukavaa. Juhannuspäivän aamuna nousimme aikaisin ylös ja lähdimme reippaillen kohti Lawn Lake -järven maisemia. Matka ei ollut pitkä, vain muutama maili, mutta siellä n. 3000 m:n korkeuksissa eteneminen ylämäkeen oli varsin hidasta. Kannattihan sen kipuaminen, maisemat olivat upeita ja niitä löytyy mm. tästä linkistä.
Biisinä soi tietenkin John Denverin upea Rocky Mountain High vuodelta 1973 ja videossa näkyy muuten vain kauniita sikäläisiä maisemia. Biisi on nimetty Coloradon osavaltion kappaleeksi yhdessä ‘Where the Columbines Grow‘, joka on taas hieman vanhempaa tekoa.
– Rocky Mountain High –
Voipuneita patikoijia oli muuten odottamassa puistovartiat äkäisinä ja sakkovihkoja vilkutellen niistä koivunoksista johtuen. Tyhmät ulkomaalaiset selvisivät varoituksella ja lupauksella etteivät moista ilkivaltaa enää harrasta. Kyllä muuten hävetti, hävettä vieläkin.
Ikimuistoinen konserttimatka sattui vuoden 1983 marraskuulle, kun Colorado koki yhden pahimmista lumimyrskyistään Kiitospäivän aikoihin. Tuo ‘The Thanksgiving Blizzard‘ -nimellä kutsuttu myrsky alkoi jo muutamaan päivää ennen Kiitospäivää kovilla tuulilla ja lumisateella, kunnes se yltyi historiallisen kovaksi lumimyrkyksi pudottaen n. 60 cm lunta maahan muutaman päivän aikana. Näkyvyys joissain paikoin osavaltiota oli nolla ja Denverin lentokenttä oli suljettuna vuorokauden verran huonosta näkyvyydestä johtuen. Se ei tosin ollut mitään ihmeellistä, sillä niillä on tapana pahojen lumimyrskyjen aikoihin sulkea se. Hankaluutta se aiheutti tietysti tuona aikan, jolloin suuri määrä matkustajia oli liikkeellä kotia kohti. Niin olin minäkin, mutta maantiellä matkalla osavaltion pohjoisosista, Fort Collinsista, Denveriin. Matka kesti useita tunteja, vaikka siihen normaalioloissa meni vain vajaa kaksi tuntia, kun jouduin körryyttelemään hidasta vauhtia lumen ryöpytessä tuulilasiin. Kieli keskellä suuta onnistuin pääsemään kaupunkiin viime hetkillä ennenkuin liikenne tuolla Higway 25:n pätkällä suljettiin kokonaan. Matkan jännitystä tietysti lisäsi huoli että kerkiänkö ajoissa McNicholsonille kuuntelmaan illan konserttia, joka inspiroi edelleen.
– Synchronicity by Colors –
Vuoden 1983 yksi suurista megatapahtumista musiikkirintamalla oli The Police -bändin Synchronicity-kiertue. Aiemmin tuona vuonna ilmestyneen saman nimisen albumin valtaisan menestyksen myötä, myös konserttikiertue keräsi salit täyteen yleisöä missä bändi esiintyikin. Me olimme saaneet liput kaverin kautta, joka toimi Andy Summersin henkivartijana aiemmin viikolla avatussa Summersin valokuvia esitelleessä näyttelyssä. Otiin me aika polleina siellä hyvillä katsomopaikoillamme.
Synchronicity -albumi kolahti heti ilmestyttyään kovaa ja pidän tuota yhtyeen viimeiseki jäänyttä albumia edelleen sen parhaana tuotoksena. Sen on ehjä kokonaisuus ja jää valitettavan vähälle huomiolle sellaisena, sieltä nousseen hittibiisin vuoksi. Se biisi on tietysti ‘Every Breath You Take‘, jota en tänään aio soittaa. Minuun on aina vedonneet albumin nimibiisit, eli Synchronicity 1 ja Synchronicity 2. Ja tässä ne tulevat kronologisessa järjestyksessä:
– Synchronicity I –
– Synchronicity II –
Molemmat edellä kuullut biisit ovat Stingin käsialaa, niin sävellyksen kuin sanoituksen osalta. Tuossa konsertissa hän oli huikeassa vedossa ja karisma tihkui lavalta läpi tuon valtaisan urheiluareenan. Silti, melkeinpä jäi mielessäni kuitenkin kakkoseksi bändin rumpalille. Stewart Copeland se vasta kovassa vedossa oli ja on ehdottomasti edelleen koko rockgenren parhain rumpali, ever.
Lämmittelijänä tuossa marrakuun 22 päivänä olleessa konsertissa oli muuten UB40, jota olen soittanut klassikoissa reilu vuosi sitten.
BeeGees teki loistavaa musiikkia jo kauan aikaa ennen Saturday Night Fever -boomia. Tuolloin sitä jopa ihmeteltiin, että miten ne nyt tuollaiseen disco-hömpötykseen… No, loppu on historiaa. 60-luvun loppupuoli ja 70-luvun alkupuoli olivat erittäin tuotteliasta aikaa Gibbin veljeksille ja noilta ajoilta on ilonamme useita hyviä biisejä, kuten Words, Spicks and Specs, Every Second Every Minute, Lay it On Me, ja How Can I Mend a Broken Heart vain muutamia mainitakseni. Klassikkokamaa kaikki ja vielä muutama muu. Tämän sunnuntain klassikoksi valitsin kuitenkin hieman vähemmän tunnetun, vuoden 1968 Horizontal -albumilla mukana olleen ‘And The Sun Will Shine‘ -kappaleen. Lienee työhönpaluublues iskenyt ja tämän biisin myötä pidetään nyt kaikki mielessä, että aurinko vielä paistelee 🙂 Tässä kappaleessa tulee muuten mukavasti esille veli Robinin vibraatto.
‘And The Sun Will Shine‘ tekijöinä ovat kaikki Gibbin veljekset, eli Barry, Maurice ja Robin. Näin on myös kaikissa BeeGeesien suurissa hiteissä. BeeGees -biisejä ovat äänitelleet useat kärkirivin artistit, kuten Celine Dion, Diana Ross, Barbara Streisand, Status Quo ja jopa Elvis sekä Red Hot Chili Peppers.
Henkilökohtainen konserttimuisto on jostain vuosien takaa, valitettavasti en muista tarkkaa vuosilukua ja täytynee kaivella. Taitaa mennä sinne jonnekkin 80-luvun alkupuolelle ja diskoilu aikakauteen. Se oli ensimmäinen megaluokan konsertti, joita olen päässyt näkemään. Jäänyt siis hyväksi muistoksi mieln sopukoihin.
Tuskin tulee kenellekkään yllätyksenä, että Joulun aika meni nukkuissa ja taas vähän nukkuissa. Ja voi miten mukavaa se oli! Siitäkin huolimatta tuli nukuttua syksyn aikana kertyneet rästit pois, vaikka oli jo nuo muutama lepopäivä ennen pyhiä. Tokihan se auttoi tilannetta ja ei ollut niin väsynyt juhlan aikana kuin menneinä vuosina. Jaksoi siis syödä. Kevyttä vihannespainotteista, osittain perinteistä ja osittain uutta jouluruokaa kalalla ja kalkkunalla höystettynä. Suklaatakaan en saanut tuohottua edes rasiallista. Omituista.
Tämä eilen Halo Efektin kanssa kyliltä bongattu mehikimallekasvi taitaa olla ikuisessa lepotilassa:
Kaikkea se niillä teettää!
Leppoisa Joulu siis. Nyt tuntuu kuin energiataso olisi palannut normaaliin ja loppuloma täytyykin käyttää hyödykseen opiskelemalla ja touhuamalla kaikkea sellaista mikä jäi syksyllä tekemättä. Ja niitä hommiahan riittää! Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mihin se ennenaikainen herääminen johtaa. Siitä todisteena tämä Muorin Jouluksi kukittama norjanangervo:
Lapsuuden Jouluista muistan ne ikuiset hyasinttitöttöröt uunien päällä ja kielolaatikoiden hyödöt, kun se kukkakauppias kasvatteli niitä myyntiin. Tämä norjis menee jo kyllä yli ymmärryksen, sillä eikös puuvartisten pitäisi tähän aikaan vuodesta uinua niin sikeässä talvilevossa ettei niiden pitäisi lehtiä työntää, saatikka kukka-aiheita pukata. Omituista. Vai onko tämä nyt lisätodiste ilmastonmuutokselle?
Kevättä tiedossa!
HaloEfekti on pistänyt eetteriin viime yönä varsinaisen nuoruutemme nostalgiapläjäyksen. Tulvahti sen verran runsaasti hauskoja muistoja mieleen, että on pakko pistää jatkot pystyyn.
Eli ‘Steets of Fire‘- elokuvan toinen hittibiisi Nowhere Fast (HaloEfektillä on se ykkönen – Tonight Is What It Means To Be Young). Molemmat Jim Steinman tuotantoa. Alkuperäinen esittäjä on Fire Inc. Meat Loafin versio, etenkin video, on hillitön.
Olin tuonut elokuvan soundtrackin Ameriikan tuliaisina ja kevättalvella -85 fanitettiin Michael Parea ja Diana Lanea. Tosin tämän elokuvan pahiksena häärännyt Willem Dafoe taisi vetää ykkössuosikin sijan. Musiikkina taustalla kuului tietysti kyseinen soundtrack (eikä paljon muuta!). Ja kukahan tuota uskoisi, sillä olihan se mm. näiden vuosi:
Ja kun kerran jatkoista on kyse, niin täällähän ei tiskata:
Parallel Lines 