Saturday Classics – 06082022

Journey on soinut päässä parin viikon aikana aina silloin tällöin. Päässä soi ‘Any Way You Want It‘ ja laitetaan se soimaan myös teille. Tämä vuoden 1980 hittibiisi on bändin ‘Departure‘ albumilta ja se solisti Steve Perryn ja kitaristi Neal Schon käsialaa. Bändi toimii edelleen, mutta miehistön vaihdokset ovat olleet valtaisat vuosien varrella. Taitaa olla enää yksi alkuperäisjäsen messissä mukana.

Journey has been singing ‘Any Way You Want It‘ in my head recently, so naturally it was selected as today’s classic. The song is from the ‘Departure‘ album from 1980 and it’s written by lead vocalist Steve Perry and guitarist Neal Schon. Journey is still performing, but has only one of the original musicians playing. 

– Any Way You Want It –

Sunday Classic – 230510

Ajatuksen juoksu biisivalintojen suhteen on toisinaan varsin kummallista. Eilen kuuntelin yhtä Amerikkalaisen purkkarockin perikuvaa ja olin jo mielessäni päättänyt kaivani bändin tuotannosta jonkin kelpo kasariklassikon.

Sitten huomasin Google-hakua tehdessäni, että hakukonejätti juhlistaa Pac-Manin 30-vuotiasta taipaletta pelattavalla versiolla hakusivullaan:

– klikkaa ja pelaa –

Pac-Man on sokkelopeli, jossa Pac-Man-niminen keltainen pallo syö pisteitä ja erilaisia palkintoja. Kenttä on läpäisty, kun kaikki pisteet on syöty. Kentällä liikkuu myös neljä haamua, jotka yrittävät saada kiinni pelaajan. Jokainen kenttä alkaa tilanteesta, jossa aaveet ovat karsinassaan ja Pac-Man sokkelossa hieman niiden alapuolella. Kentällä on myös neljä erikoispistettä, joiden syöminen antaa Pac-Manille hetkellisen kyvyn syödä haamuja. Syödyistä haamuista jää jäljelle vain silmät. Nämä silmät palaavat hetkeksi karsinaan ja muuttuvat taas kokonaisiksi haamuiksi. Aika, jolloin haamut ovat haavoittuvia, vaihtelee kentästä toiseen, mutta se on pääsääntöisesti sitä lyhyempi mitä pidemmälle peli on edennyt. Tietyssä vaiheessa haamuja ei voi enää syödä, vaikka pelaaja onnistuisikin syömään energiapillerin.

Yksi kentällä oleva piste on 10 pisteen arvoinen; yhdellä kentällä sijaitsee yhteensä 240 syötävää pistettä. Pelaaja saa energiapisteistä 50 pistettä. Lisäpisteitä saa syömällä symboleita (joita kutsutaan ”hedelmiksi”, vaikka kaikki eivät itse asiassa ole hedelmän näköisiä). Symbolit muuttuvat pelin edetessä, ja tällöin myös niistä saatava pistemäärä kasvaa. Pelaaja saa oletusarvoisesti yhden Pac-Manin lisää jokaisen 10 000 pisteen jälkeen. Dippikytkimillä voidaan muuttaa pisterajaa 15 000 – 20 000 pisteeseen tai estää bonus-Pac-Man kokonaan.

Joidenkin kenttien välissä näytetään Pac-Manistä ja hirviöistä animaatioita. Nämä animaatiot ilmestyvät kenttien 2 ja 3, 5 ja 6, 9 ja 10 välissä sekä jokaisen neljän seuraavan läpäistyn kentän jälkeen. (Lähde: Wikipedia)

Pac-Man oli 80-luvun alkupuolen suuria pelejä, jota pääsi pelaamaan pelihalleissa. Tuo japanilaista alkuperää oleva, varsin simppeli peli saavutti suuren suosion ympäri maailman ja siitä muodostui yksi 80-luvun popkulttuurin ikoneista. Pelin suosio siivitti saman nimisen tv-sarjan ja viittauksia pelin symboleihin tapaa netissä lähes viikottain. Pac-Manin pelaamisen maailmanmestaruuskisat ovat järjestetty vuonna 2007.

Minulle, joka viihtyy lähinnä lautapelien ääressä, tuo peli on jäänyt varsin vieraaksi. Sen verran olen joskus kokeillut, että tiedän nuolinäppäimillä toimitaan ja kovasti kirmaillaan noissa sokkeloissa. Tuskin pääsisin edes ensimmäistä tasoa läpi. Jostain kummallisesta syystä minulla on tuo peli kuitenkin olemassa jossain cd-romin kätköissä.

Syntymäpäiviään vietti eilen myös Realistisen optimistin juttuja -blogi, jonka ansioihin voidaan myös lukea tämän blogin aloitus paria vuotta myöhemmin. Timo taisi patistella ahkeraa kommentoijaa kirjoitushommiin jossain vaiheessa 🙂

Noiden kahden syntymäpäiväsankarin kautta ajatukseni kulkeutuivat 1982 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan Tron, joka oli tuon ajan ihme. Tieteiselokuva, jossa käytettiin ensimmäisen kerran hyödyksi tietokonegrafiikkaa. Elokuvassahan seikkailaan tietokonepelin sisuksissa. Muistan vieläkin minkälaisen vaikutuksen tuo leffa teki visuaalisen iloittelunsa osalta. Näin jälkikäteen katsottuna tietokonegrafiikka oli varsin yksinkertaista, mutta silloin se oli kova juttu. Elokuvan ohjasi Steven Lisberger ja pääosassa seikkaili nuori Jeff Bridges.

– Tron in Nutshell –

Tänä vuonna julkaisuaan odottaa jatko-osa Tron Legacy, jota voi odottaa suurella mielenkiinnolla. Tuottajan tässä toimii alkuperäisen filmin ohjaaja ja Jeff Bridges palaa Kevin Flynnin rooliinsa.

Alkuperäiseen Tron elokuvaan jenkkipurkkayhtye Journey teki pari biisiä. Joten luonnollista on, että näiden aasinsiltojen kautta päädytään Journeyn tuotantoon. Viikon klassikko, olkaa hyvä:

– Wheel In The Sky –

Wheel In The Sky‘ löytyy Journeyn vuonna 1978 ilmestyneeltä Infinity -albumilta. Biisin ovat nikkaroineet tuon ajan bändin nokkamiehet, Robert Fleischman, Neal Schon, sekä Diane Valory. Biisin alkuperäinen nimi oli ‘Wheels In My Mind‘, Diane Valoryn runo, mutta Schonin sävellytyön mainingeissa, Fleischman kirjoitti uudet sanat. Mutta niinhän se menee tässä maailmassa, vaikka mitä tapahtuisi niin iso pyörä pyörii vain!

Aikaisemmin olen soitellut Journeytä näemmä helmikuussa ja tuossa postauksessa on hievenen verran tietoa tuosta bändistä.

Tulipa pitkä postaus, vaikka piti vain laittaa sunnuntaiklassikko soimaan 🙂

Sunday Classic – 070210

Eilen törmäsin pitkästä aikaa 80-luvun alkupuolella tiiviisti listoilla (ainakin Jenkkien) pyörineeseen JourneynDon’t Stop Believin” -biisiin. Se kuulosti ihan hyvältä näin vuosien jälkeen. Noina aikoina en mikään Journey-fani ollut, vaikka muutamat biisit aivan kelpoja olivatkin.

Tällä kertaa mennään linkkien kautta kuuntelemaan, sillä tube ei anna linkittää videota tänne. Voit käydä katsomassa sen tästä linkistä. Tosin se on aika huonolaatuinen video. Tein myös Groovesharkiin Sunday Classic soittolistan, jolta löytyy muitakin Journeyn biisejä.

Journey on amerikkalainen rock-bändi, joka eli kulta-aikaansa 70-luvun lopulla ja 80-luvun alkupuolella. Alunperin se koostui vanhoista Santanan jäsenistä, mutta on vaihtanut kokoonpanoaan useasti. Bändi keikkailee edelleen, mutta en ole enää aikoihin pysynyt kärryillä kuka siinä on pääsolistina. 1981 hitin ‘Don’t Stop Believin” lauloi Steve Perry, joka toimi pääsolistina vuodet 1978–1987 ja 1995–1998.

Nyt täytyy tunnustaa, että olen käynyt sitä tuubissa toisinaan kuuntelemassa. Joskus sieltä on hauska kaivella näitä täällä päin vähemmän kuultuja bändejä. Ja sen jälkeen kun Yläviidenneksen pojat kutsuivat Spotifyilemään, niin riemua on löytynyt paljon noista vanhoista helmistä.