Ja miksi “se” ei ole olleenkaan meikäläisen suosikkityyppi
Eilisisessä, kuumehoureissa kirjoitettu, sunnuntaiklassikon pikapostaus oli sen verran vajavainen ja lukijoiden kulmakarvoja nostattava, että tänään täytyy oikaista. Tai tarvitseeko, täällähän mä vielä olen enkä Palmerin kanssa pilven reunalla jammailemassa 😉 “Se”, on siis se oma lääkärini. Tarkkaavaiset lukijat huomioivat heti ristiriidan, sillä Robert Palmer on poistunut keskuudestamme jo vuonna 2003. Näin siinä käy kun jättää rockhistoria osuuden väliin 😀 Kyllä minä Palmerista pidän, olen pitänyt jo noista ‘Sneakin’ Sally Through the Alley‘ vuosista alkaen. Tosin Power Station vuosista en ole kovin vakuuttunut. Se oli Palmerin, Duran Duranin ja Chic:n osien yhteenliittymä, joka yllättäen kesti kasassa kymmenisen vuotta, mutta ei mielestäni jättänyt merkittävää musiikillista jälkeä, ei edes rippeitä. Covereita coverien perään.
Vakaa aikomukseni siis on pysyä täällä soittolistoja pitämässä pystyssä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Siitäpä tämän päiväinen lääkärireissuni on taas oiva varoitus. Aamulla olin terävänä luurissa kiinni varauslinjojen avauduttua ja pääsin kohtuullisessa ajassa lävitse. Yritin kovasti: ‘Ei sille omalle varmaan näin lyhyellä ajalla pääse ja kelpaa mulle joku muukin’. Ei onnistunut. Iloisena neiti sieltä ilmoitti, että tässä heti aamusta olisi aika. Raahauduin sinne oven taakse nojailemaan ja varsin hymyttömänä marssin sisään kutsun käydessä. Ryöpsäytin kaikki vaivat ulos ja se kuunteli ja koputteli, osoitteli lampulla kitalakea ja työnsi korvaan vehjettä jos toistakin. Loppupäätelmänä tuli, että ei sulla näy mitään jälkiä mistään taudista. Pari päivää saikkua ja se on siinä. Yritin edes koko viikkoa, mutta ei. Labraan se kuitenkin lähetti tulehdusarvoja katsottavaksi ja virtsakokeeseen. Jälkimmäistä ihmettelin suuresti, sillä eihän mulla sellaisia vaivoja ole, kaikki keskittyy tuonne kaulasta ylöspäin. Verikokeen antaminen onnistui sutjakkaasti, mutta sitä valkoisen purkin täyttöoperaatiota joutuin hieman odottelmaan ja avittamaan läheisen vesijuoma-automaatin antimilla. Verikokeen tulokset kerkesivät siinä odotellessa valmistua. Ja sitten alkoi kiire. Herra jopa vaivautui huoneestaan kertomaan, että korkeat on luvut ja nyt pitäisi ajatella lähtevänsä sairaalahoitoon kun ei ole selvää mistä se johtuu. Tirautuin siinä sitten ison krokotiilinkyyneleen ja sopersin, etten minä sairaalaan halua. Ja taas piteni purkintäyttöaika, ylimääräisen nestehukan myötä. Sovittiin kompromissi; toi antibiottikuurin ja lähetteen uuteen verikokeeseen huomiselle ja jos ei siihen mennessä ole arvot lähteneet laskuun, niin sitten suostun sinne osastolle. Tuli sieltä myös jo määräys nieluviljelyn ottamiseen ja uusi sairausloma. Ja kuppi vain pysyi tyhjänä. Olin jo rohkaisemassa mieltäni yrittämään sen täyttämistä kun sieltä meni sähköt! Herttaisen labratädin kanssa pakattiin mulle jo ‘doggybag’ matkaan huomisaamua odottamaan kun virta kuin taikaiskusta alkoi jälleen kulkemaan. Sitten olikin jo kiire purkille. Siisti toimitus ja apteekin kautta kotio.
Miten tässä näin pääsi käymään, johtuu tietysti siitä että se kuume laski viime yönä. En tainnut juuri silmää ummistaa kun hikoilu oli yhtä voimakasta kuin se palelemishorkka silloin taudin alkaessa.
Päivän biisinä voisi vielä soittaa tuolta Palmerin esikoiselta eli ‘Sally-albumilta’, todella ison puun kautta kiertäen, päivän teemaan sopivan ‘Sailing Shoes‘
Illalla aion pakata varulta sairaalalaukun valmiiksi: oma hammaharja, kampa, peili, alushousuja, villasukkia, lämmin nuttu, lukemista, kännykän laturi. Tarviiko muuten ripsiväriä?
Tuskin ne mua siellä kauaa uskaltaa pitää; lukemiseksi aion ottaa sen Iggy Popin elämänkerran ‘Raakaa Voimaa‘. 😀 😀 😀
*.¿.*
Aikuisten oikeesti: tämä ei ole yhtään kivaa!
Nyt on jo taas lämpöä ja painunkin tästä pehkuihin.
Edit 5 min. myöhemmin: Hei haloo, miten se ei voinut nuita laikkuja tuolla nielussa nähdä! Minäkin näen ne. Koko kitalaki on täynnä valkoisia laikkuja ja nieleminen on edelleen hankalaa. Pitääkö mun ottaa sille digikuva ja lähettää s-postilla!
Parallel Lines 