Minua on oikein vakavasti alkanut huolettamaan tuo meidän työyhteisö. Siellä jos heittäytyy keskustelemaan syvällisiä kollegoiden, osastolta jos toiselta, kanssa, niin yllättävän usealla tulee vastaan työuupumista. Uupumista on eritasoista, mutta syyt ja seuraukset, eli oireet, ovat aivan samanlaisia. Lisäksi kevään aikana olen kuullut muutamista aivan selkeistä työpaikkakiusaamiseen liittyvistä tapauksista. Mistä nämä tulevat? Huoleni syventyy päivä päivältä ja sitä myöten myös ahdistus.
Vaivaako meidän taloa myös tämä kuuluisa; työtä teetetään liian pienellä porukalla -syndrooma. Periaatteessa ei, mutta… Meillä teetetään töitä, joita voitaisiin esim. tehokkaalla tietojärjestelmien hyödyntämisellä minimoida inhimillisiin mittasuhteisiin. Meille annetaan dead linejä, jotka ovat mahdottomia yhtälöitä, tuon suuren paperimassan pyörittämisen kanssa, toteuttaa. Ja sitten taas kärsii se seuraava porras, jossa tuo sama ongelma kertautuu. Tai meille kerrotaan asioista niin myöhään, että ne vaativat pitkään iltaan tekemistä valmistuakseen ajoissa. Huonoa organisointia siis.
Työssä uupumista esiintyy koko suorittavassa portaassa, keskijohdosta sinne ‘vähemmän vastuuta kantavien’ keskuuteen. Ja ‘vähemmän vastuuta’ on vain sanahelinää, sillä meillä kaikilla on kuitenkin se sama vastuu loppupeleissä. Tänään jäin sattumalta jutustelemaan kollegan kanssa toiselta osastolta ja päädyin viettämään pitkälle iltaa hänen kanssaan keskustellen tästä aiheesta. Hän on työuupumuksen rasittama ja näkee tulevaisuuden meillä varsin mustana. Ne vähäisetkin ilonpilkut ollaan viemässä pois ja työtehtäviksi ollaan määrittelemässa jotain muuta kuin mihin hänet on alun perin palkattu. Ei hyvä.
Miksi tämä sallitaan ja miksi tälle ei tehdä mitään? Tietääkö johtoporras edes esiintymän laajuutta? Epäilen. Ja mitä tekee työterveyshuolto? Kehoittaa lenkkeilemään! Veikkaisin, että meidän johtoportaalla ei ole kykyjä edes tunnistaa työssä uupumista, tai osaavat todella tehokkaasti sulkea silmänsä. Työterveys pelaa heidän pussiinsa, jotta rahavirta lisääntyvien vastaanottokäyntien myötä lisääntyy tai ainakin pysyy vakiona. Kuntoilu ja työn määrän vähentäminen eivät voi olla ainoita hoitokeinoja joita massoittain uupumuksesta kärsivälle työyhteisölle voidaan antaa.
Kiusaaminen, tai toisen työn väheksyminen, ovat taas sellaisia asioita mitä ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Valitettavasti niin näyttää tapahtuvan. Ja oikeastaan mikä pahempaa, syyllistetään kiusattua. Olen kuullut tapauksesta jossa työterveyslääkäri on tokaissut, että se nyt vain kuuluu tuohon työn kuvaan. Tämä kertonee työterveyshuollon laadusta jotain.
Parasta vain jokaisen selvitä omillaan. Jos kykenevät. Ja jos eivät, niin eipä niistä mitään hyötyä sitten ollutkaan. Kärjistetysti alkaa tuollaisia fiiliksiä johdon suhtautumisesta meihin tulla, mitä enemmän näitä tarinoita tosielämästä kuulee.
Ja mihin meikäläinen sitten tuossa draamassa sijoittuu. No sinne vakavasti työssä uupuneiden kategoriaan. Ihan virallisesti diagnosoituna. Minulla on vielä onneksi vapaus järjestää päiväni, että voin olla menemättä sinne ja tehdä etänä tai virallisesti olla jossain muualla. Se auttaa jaksamaan. Mutta entäpä ne, joilla ei tuota samaa mahdollisuutta ole? Onkohan sinne tulossa joukkopako? Voisin jopa alkaa sitä ratkaisua suosittelemaan, ellei asialle aloiteta tekemään todellisuudessa jotain. Olen kuullut tuossakin firmassa sanan Tyky kerran tai pari, mutta aika naftisti sitä käytännön tasolla näkyy. Ainakin verrattuna edelliseen saman mittaluokan firmaan, jossa olen ollut töissä. Tosin, eipä sielläkään niin häävisti mennyt porukoilla. Suuri ei siis ole kaunista henkilöstön hyvinvoinnin suhteen.
