Vietin päivästä hyvän tovin palstalla sateen jälkiä tutkien ja rikkaruohoja kitkien. Se on rentouttavaa hommaa näinä stressipäivinä.
Spend good part of the day at the vegetable lot weeding. It’s relaxing job during these stressed days.
Valkoista ja epäselvää kiteytettynä. Lunta taivaalta, tuulta ja myrskyä. Aikaistettuja aamuja lumikolausautojen alkaessa työnsä. Viime hetkillä säntäilyä paikasta toiseen. Väsymystä, väsymystä fyysistä unien jäädessä lyhyiksi. Väsymystä, väsymystä henkistä työtilanteeseen. Epäselvyyttä ja mielipahaa. Yksi olisi vielä mennyt, mutta kaksin kappalein pistää kuohahtelemaan. Onneksi huomenna on maanatai ja uusi viikko! Taidan lähteä kaivamaan auton tuolta hangesta.
White and blurred describes the week in short. Lots of snow, wind and blurry whiteness. Distubed sleeps by the early morning’s snow plowers. Running around a bit late everywhere. Tiredness from not enough sleep. Tiredness of too much work. Malaise from vaqued descriptions. One would be ok, but two in a row didn’t go well under my skin. Waiting for Monday, new beginnings! Time to dig up my car from the snow pile.
– White and Blurred –
Marraskuulta jäi kuvapinon lisäksi myös huutava stressi. Ei tietenkään selättämisestä vaan noista töistä. Taas vauhti kiihtyy ja vanhat uupumuksen oireet ovat kurkistelleet esiin. Nukkumisen kanssa ollut hankalaa, heräilyä keskellä yötä pitkiksi ajoiksi tai sitten siinä neljän maissa. Ei hyvä! Noihin syövereihin en enää halua upota.
– A Vortex of Stress –
Tämän päivän olen nukkunut ja puuhastellut kotihommia ihan rauhassa. Hengitellyt ja katsellut kuvia, eläviä ja stillejä. Joulu on jo niin lähellä, että kun sinne saakka jaksaa niin sitten voi jo hengähtää. Päätän jaksaa!
Rentouttavaa viikonloppua kaikille!
Viikolla sattui silmään tämä uutisointi tutkimuksesta, jossa todettiin ettei maanantai olisikaan viikon kamalin työpäivä:
Brittitutkimus on ottanut selvää, mitkä asiat käyvät ihmisten psyykeen päälle.
Tutkimukseen osallistui 3000 18-45 -vuotiasta toimistotyöntekijää, joiden antamien tietojen perusteella paljastui, että juuri työ on suurin stressin aiheuttaja heidän elämässään.
Kiinnostavana yksityiskohtana tuli ilmi, että paljon parjattu maanantai ei olekaan viikon pensein työpäivä. Vielä stressaavampaa on olla töissä tiistaina aamupäivällä.
Suurin osa työntekijöistä oli sitä mieltä, että maanantaisin aletaan vasta käynnistellä koneita, ja ennemmin keskustellaan viikonlopun tapahtumista kuin tehtäisiin varsinaisia töitä.
Tiistaisin todellisuus kuitenkin iskee kasvoille, kun maanantaina tekemättä jätetyt työtehtävät on lopulta aika ottaa työn alle.
Tutkimusta johtanut Michael Page on huolissaan työntekijöiden stressin määrästä.
– On huolestuttavaa, kuinka moni työntekijä tuntee työssään painetta. Painetta tulee työnantajan, asiakkaiden ja muiden työntekijöiden suunnalta.
Tämän takia pienetkin ongelmat, vaikkapa tietokoneen kanssa, aiheuttavat kohtuutonta päänvaivaa työntekijälle.
Pagen mukaan on kuitenkin lohdullista huomata, että ihmiset tiedostavat nämä ongelmat.
– Osa työpaikallaan huonosti voivista ihmisistä on tehnyt uudenvuodenlupauksen mukavamman työpaikan etsimisestä, kertoo Page positiivisista asianhaaroista.
Lähde: Iltasanomat
Allekirjoitan tuon täysin joiltain osin. Maanantai ei ole kuitenkaan käynnistelyvaihe, meillä ainakin mennään täysillä alusta saakka. Tiistait tuntuvat olevan aina täynnä kaaosta ja jos jokin asia on mennäkseen pieleen, niin se tuntuu tapahtuvan tiistaisin. Keskiviikot ja torstait seilataan jo tasaisemmassa virrassa. Pahin päivä minulle on henkilökohtaisesti on perjantai. Odotus työviikon päättymisestä peittyy megaväsymykseen ja siinä samalla menee nautinto viikonlopun saapumisesta. Usein myös perjantaiset palaverit ovat jostain hornan tuutista kotoisin.
– vieras sika (by Morgan) –
Tänään meikäläistä vietiin kyllä kuin vierasta sikaa ja sen verran koville ottaa, että voi tovi mennä ennenkuin saan sen toisen posken käännettyä. Puhalluttaa, mutta onneksi kuitenkin oli perjantai!
Hiljaiseloa tämän blogin tiimoilta on nyt jatkunut varsin pitkään. Tuossa jokin aika sitten kirjoittelin keräilytaloudessa elämisestä ja puuskasta tyhjennellä nurkkia. Puuska on jatkunut. Viime aikoina se on keskittynyt enemmän tuonne pään sisään ja prosessi etenee verkkaisesti. Hätäileminen ei johda mihinkään, joten annan sen kulkea eteenpäin omaa vauhtiaan tutkiskellen, pysähdellen ja pohtien. Ulos lentää sieltäkin kaikkea tarpeetonta. Uutta on myös tullut tilalle. Olen nimittäin lukenut viime viikkoina varmasti enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Maltillisesti sitäkin, pienin annoksin ja ajatuksella. Jotain on myös kääntynyt uuteen asentoon, mutta siitä en vielä uskalla puuskahtaa ennenkuin olen varma asiasta. Elämme mielenkiintoisia aikoja, luulisin.
– tulppaani-aika –
Voisiko tämä nyt oikeasti olla vanhan maalin putoilemista ja tuoreiden terälehtien putkahtamista esiin? Huolta ja murhetta on mahtunut kuluneisiin viikkoihin, pienet onnistumiset ovat kannatelleet eteenpäin. Siellä töissäkin vaikuttaisi siltä, että jopa yleisellä tasolla ollaan huomattu työväen uupuminen (meitä on useita) ja esimiehet ovat alkaneet etsimään ratkaisuja. Asia, joka vielä syksyllä ei olisi tullut kuuloonkaan. Eletään toivossa.
Mukavaa tulppaaniaikaa kaikille!
Minua on oikein vakavasti alkanut huolettamaan tuo meidän työyhteisö. Siellä jos heittäytyy keskustelemaan syvällisiä kollegoiden, osastolta jos toiselta, kanssa, niin yllättävän usealla tulee vastaan työuupumista. Uupumista on eritasoista, mutta syyt ja seuraukset, eli oireet, ovat aivan samanlaisia. Lisäksi kevään aikana olen kuullut muutamista aivan selkeistä työpaikkakiusaamiseen liittyvistä tapauksista. Mistä nämä tulevat? Huoleni syventyy päivä päivältä ja sitä myöten myös ahdistus.
Vaivaako meidän taloa myös tämä kuuluisa; työtä teetetään liian pienellä porukalla -syndrooma. Periaatteessa ei, mutta… Meillä teetetään töitä, joita voitaisiin esim. tehokkaalla tietojärjestelmien hyödyntämisellä minimoida inhimillisiin mittasuhteisiin. Meille annetaan dead linejä, jotka ovat mahdottomia yhtälöitä, tuon suuren paperimassan pyörittämisen kanssa, toteuttaa. Ja sitten taas kärsii se seuraava porras, jossa tuo sama ongelma kertautuu. Tai meille kerrotaan asioista niin myöhään, että ne vaativat pitkään iltaan tekemistä valmistuakseen ajoissa. Huonoa organisointia siis.
Työssä uupumista esiintyy koko suorittavassa portaassa, keskijohdosta sinne ‘vähemmän vastuuta kantavien’ keskuuteen. Ja ‘vähemmän vastuuta’ on vain sanahelinää, sillä meillä kaikilla on kuitenkin se sama vastuu loppupeleissä. Tänään jäin sattumalta jutustelemaan kollegan kanssa toiselta osastolta ja päädyin viettämään pitkälle iltaa hänen kanssaan keskustellen tästä aiheesta. Hän on työuupumuksen rasittama ja näkee tulevaisuuden meillä varsin mustana. Ne vähäisetkin ilonpilkut ollaan viemässä pois ja työtehtäviksi ollaan määrittelemässa jotain muuta kuin mihin hänet on alun perin palkattu. Ei hyvä.
Miksi tämä sallitaan ja miksi tälle ei tehdä mitään? Tietääkö johtoporras edes esiintymän laajuutta? Epäilen. Ja mitä tekee työterveyshuolto? Kehoittaa lenkkeilemään! Veikkaisin, että meidän johtoportaalla ei ole kykyjä edes tunnistaa työssä uupumista, tai osaavat todella tehokkaasti sulkea silmänsä. Työterveys pelaa heidän pussiinsa, jotta rahavirta lisääntyvien vastaanottokäyntien myötä lisääntyy tai ainakin pysyy vakiona. Kuntoilu ja työn määrän vähentäminen eivät voi olla ainoita hoitokeinoja joita massoittain uupumuksesta kärsivälle työyhteisölle voidaan antaa.
Kiusaaminen, tai toisen työn väheksyminen, ovat taas sellaisia asioita mitä ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Valitettavasti niin näyttää tapahtuvan. Ja oikeastaan mikä pahempaa, syyllistetään kiusattua. Olen kuullut tapauksesta jossa työterveyslääkäri on tokaissut, että se nyt vain kuuluu tuohon työn kuvaan. Tämä kertonee työterveyshuollon laadusta jotain.
Parasta vain jokaisen selvitä omillaan. Jos kykenevät. Ja jos eivät, niin eipä niistä mitään hyötyä sitten ollutkaan. Kärjistetysti alkaa tuollaisia fiiliksiä johdon suhtautumisesta meihin tulla, mitä enemmän näitä tarinoita tosielämästä kuulee.
Ja mihin meikäläinen sitten tuossa draamassa sijoittuu. No sinne vakavasti työssä uupuneiden kategoriaan. Ihan virallisesti diagnosoituna. Minulla on vielä onneksi vapaus järjestää päiväni, että voin olla menemättä sinne ja tehdä etänä tai virallisesti olla jossain muualla. Se auttaa jaksamaan. Mutta entäpä ne, joilla ei tuota samaa mahdollisuutta ole? Onkohan sinne tulossa joukkopako? Voisin jopa alkaa sitä ratkaisua suosittelemaan, ellei asialle aloiteta tekemään todellisuudessa jotain. Olen kuullut tuossakin firmassa sanan Tyky kerran tai pari, mutta aika naftisti sitä käytännön tasolla näkyy. Ainakin verrattuna edelliseen saman mittaluokan firmaan, jossa olen ollut töissä. Tosin, eipä sielläkään niin häävisti mennyt porukoilla. Suuri ei siis ole kaunista henkilöstön hyvinvoinnin suhteen.
On lämmin, luita ei kolota.
Aurinko paistaa ja linnut laulelee.
– ketäs tänään noukittais –
Pirullisia nämä lyhyet viikot! Sitä aina etukäteen iloitsee, että miten mukavaa se neljän päivän työviikko onkaan. Ja höpsis. Niin sitä päätyy tekemään viiden päivän työt, jos ei vielä hieman enemmänkin, tuon lyhyen viikon aikana. Olo on kuin ystävällämme jääkaapista:
– tyhjät kuoret –
Tänne, tai muualle blogistaniaan, en ole kerinnyt lainkaan koko viikolla. Hätäisesti Google Readerin next -nappulalla olen päivässä pari blogia lukaissut ja sitten on ollut pakko mennä nukkumaan. Ei tätä muuten jaksa. Ja pahoin pelkään, että seuraavat pari viikkoa ainakin mennään tällä samalla vauhdilla. Myös viikonloput. Pah!
Eikös viime keväänä näihin aikoihin ollut sama meininki? Eihän tämä voi olla pysyvä olotila, eihän. Kohta loppuu kuoretkin.
Jatkokertomukselle loppuviikon saldo:
Telineet on pystytetty, se onko halua rakentaa niiden ympärille selviää tulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti jään tuonne alaportaalle rakentamaan sokkelia.
Seuraavien kahden viikon duunit osaltani järjestelin siten, ettei tarvitse fyysisesti mennä sinne kuin äärimmäisessä hädässä 🙂
Viikonloppu on mennyt rentoutuen kaksivuotiaan kummipojan kanssa leikkiessä. Voiko parempaa olla 🙂
Kyllä tämä tästä!
Parallel Lines 