White and Blurred

Viikko kuvassa / This week in a photograph

Valkoista ja epäselvää kiteytettynä. Lunta taivaalta, tuulta ja myrskyä. Aikaistettuja aamuja lumikolausautojen alkaessa työnsä. Viime hetkillä säntäilyä paikasta toiseen. Väsymystä, väsymystä fyysistä unien jäädessä lyhyiksi. Väsymystä, väsymystä henkistä työtilanteeseen. Epäselvyyttä ja mielipahaa. Yksi olisi vielä mennyt, mutta kaksin kappalein pistää kuohahtelemaan. Onneksi huomenna on maanatai ja uusi viikko! Taidan lähteä kaivamaan auton tuolta hangesta.

White and blurred describes the week in short. Lots of snow, wind and blurry whiteness. Distubed sleeps by the early morning’s snow plowers. Running around a bit late everywhere. Tiredness from not enough sleep. Tiredness of too much work. Malaise from vaqued descriptions. One would be ok, but two in a row didn’t go well under my skin. Waiting for Monday, new beginnings! Time to dig up my car from the snow pile.

blurred

White and Blurred –

November Leftovers – 1

Marraskuulta jäi kuvapinon lisäksi myös huutava stressi. Ei tietenkään selättämisestä vaan noista töistä. Taas vauhti kiihtyy ja vanhat uupumuksen oireet ovat kurkistelleet esiin. Nukkumisen kanssa ollut hankalaa, heräilyä keskellä yötä pitkiksi ajoiksi tai sitten siinä neljän maissa. Ei hyvä! Noihin syövereihin en enää halua upota.

oksa

– A Vortex of Stress –

Tämän päivän olen nukkunut ja puuhastellut kotihommia ihan rauhassa. Hengitellyt ja katsellut kuvia, eläviä ja stillejä. Joulu on jo niin lähellä, että kun sinne saakka jaksaa niin sitten voi jo hengähtää. Päätän jaksaa!

Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

Se vieras sika!

Viikolla sattui silmään tämä uutisointi tutkimuksesta, jossa todettiin ettei maanantai olisikaan viikon kamalin työpäivä:

Brittitutkimus on ottanut selvää, mitkä asiat käyvät ihmisten psyykeen päälle.

Tutkimukseen osallistui 3000 18-45 -vuotiasta toimistotyöntekijää, joiden antamien tietojen perusteella paljastui, että juuri työ on suurin stressin aiheuttaja heidän elämässään.

Kiinnostavana yksityiskohtana tuli ilmi, että paljon parjattu maanantai ei olekaan viikon pensein työpäivä. Vielä stressaavampaa on olla töissä tiistaina aamupäivällä.

Suurin osa työntekijöistä oli sitä mieltä, että maanantaisin aletaan vasta käynnistellä koneita, ja ennemmin keskustellaan viikonlopun tapahtumista kuin tehtäisiin varsinaisia töitä.

Tiistaisin todellisuus kuitenkin iskee kasvoille, kun maanantaina tekemättä jätetyt työtehtävät on lopulta aika ottaa työn alle.

Tutkimusta johtanut Michael Page on huolissaan työntekijöiden stressin määrästä.

– On huolestuttavaa, kuinka moni työntekijä tuntee työssään painetta. Painetta tulee työnantajan, asiakkaiden ja muiden työntekijöiden suunnalta.

Tämän takia pienetkin ongelmat, vaikkapa tietokoneen kanssa, aiheuttavat kohtuutonta päänvaivaa työntekijälle.

Pagen mukaan on kuitenkin lohdullista huomata, että ihmiset tiedostavat nämä ongelmat.

– Osa työpaikallaan huonosti voivista ihmisistä on tehnyt uudenvuodenlupauksen mukavamman työpaikan etsimisestä, kertoo Page positiivisista asianhaaroista.

Lähde: Iltasanomat

Allekirjoitan tuon täysin joiltain osin. Maanantai ei ole kuitenkaan käynnistelyvaihe, meillä ainakin mennään täysillä alusta saakka.  Tiistait tuntuvat olevan aina täynnä kaaosta ja jos jokin asia on mennäkseen pieleen, niin se tuntuu tapahtuvan tiistaisin. Keskiviikot ja torstait seilataan jo tasaisemmassa virrassa. Pahin päivä minulle on henkilökohtaisesti on perjantai. Odotus työviikon päättymisestä peittyy megaväsymykseen ja siinä samalla menee nautinto viikonlopun saapumisesta. Usein myös perjantaiset palaverit ovat jostain hornan tuutista kotoisin.

– vieras sika (by Morgan) –

Tänään meikäläistä vietiin kyllä kuin vierasta sikaa ja sen verran koville ottaa, että voi tovi mennä ennenkuin saan sen toisen posken käännettyä. Puhalluttaa, mutta onneksi kuitenkin oli perjantai!

Pitkästä aikaa -tulppaaneja

Pitkästä aikaa

Hiljaiseloa tämän blogin tiimoilta on nyt jatkunut varsin pitkään. Tuossa jokin aika sitten kirjoittelin keräilytaloudessa elämisestä ja puuskasta tyhjennellä nurkkia. Puuska on jatkunut. Viime aikoina se on keskittynyt enemmän tuonne pään sisään ja prosessi etenee verkkaisesti. Hätäileminen ei johda mihinkään, joten annan sen kulkea eteenpäin omaa vauhtiaan tutkiskellen, pysähdellen ja pohtien. Ulos lentää sieltäkin kaikkea tarpeetonta. Uutta on myös tullut tilalle. Olen nimittäin lukenut viime viikkoina varmasti enemmän kuin viime vuonna yhteensä. Maltillisesti sitäkin, pienin annoksin ja ajatuksella. Jotain on myös kääntynyt uuteen asentoon, mutta siitä en vielä uskalla puuskahtaa ennenkuin olen varma asiasta. Elämme mielenkiintoisia aikoja, luulisin.

– tulppaani-aika –

Voisiko tämä nyt oikeasti olla vanhan maalin putoilemista ja tuoreiden terälehtien putkahtamista esiin? Huolta ja murhetta on mahtunut kuluneisiin viikkoihin, pienet onnistumiset ovat kannatelleet eteenpäin. Siellä töissäkin vaikuttaisi siltä, että jopa yleisellä tasolla ollaan huomattu työväen uupuminen (meitä on useita) ja esimiehet ovat alkaneet etsimään ratkaisuja. Asia, joka vielä syksyllä ei olisi tullut kuuloonkaan. Eletään toivossa.

Mukavaa tulppaaniaikaa kaikille!

huolettaa

Minua on oikein vakavasti alkanut huolettamaan tuo meidän työyhteisö. Siellä jos heittäytyy keskustelemaan syvällisiä kollegoiden, osastolta jos toiselta, kanssa, niin yllättävän usealla tulee vastaan työuupumista. Uupumista on eritasoista, mutta syyt ja seuraukset, eli oireet, ovat aivan samanlaisia. Lisäksi kevään aikana olen kuullut muutamista aivan selkeistä työpaikkakiusaamiseen liittyvistä tapauksista. Mistä nämä tulevat? Huoleni syventyy päivä päivältä ja sitä myöten myös ahdistus.

Vaivaako meidän taloa myös tämä kuuluisa; työtä teetetään liian pienellä porukalla -syndrooma. Periaatteessa ei, mutta… Meillä teetetään töitä, joita voitaisiin esim. tehokkaalla tietojärjestelmien hyödyntämisellä minimoida inhimillisiin mittasuhteisiin. Meille annetaan dead linejä, jotka ovat mahdottomia yhtälöitä, tuon suuren paperimassan pyörittämisen kanssa, toteuttaa. Ja sitten taas kärsii se seuraava porras, jossa tuo sama ongelma kertautuu. Tai meille kerrotaan asioista niin myöhään, että ne vaativat pitkään iltaan tekemistä valmistuakseen ajoissa. Huonoa organisointia siis.

Työssä uupumista esiintyy koko suorittavassa portaassa, keskijohdosta sinne ‘vähemmän vastuuta kantavien’ keskuuteen. Ja ‘vähemmän vastuuta’ on vain sanahelinää, sillä meillä kaikilla on kuitenkin se sama vastuu loppupeleissä. Tänään jäin sattumalta jutustelemaan kollegan kanssa toiselta osastolta ja päädyin viettämään pitkälle iltaa hänen kanssaan keskustellen tästä aiheesta. Hän on työuupumuksen rasittama ja näkee tulevaisuuden meillä varsin mustana. Ne vähäisetkin ilonpilkut ollaan viemässä pois ja työtehtäviksi ollaan määrittelemässa jotain muuta kuin mihin hänet on alun perin palkattu. Ei hyvä.

Miksi tämä sallitaan ja miksi tälle ei tehdä mitään? Tietääkö johtoporras edes esiintymän laajuutta? Epäilen. Ja mitä tekee työterveyshuolto? Kehoittaa lenkkeilemään! Veikkaisin, että meidän johtoportaalla ei ole kykyjä edes tunnistaa työssä uupumista, tai osaavat todella tehokkaasti sulkea silmänsä. Työterveys pelaa heidän pussiinsa, jotta rahavirta lisääntyvien vastaanottokäyntien myötä lisääntyy tai ainakin pysyy vakiona. Kuntoilu ja työn määrän vähentäminen eivät voi olla ainoita hoitokeinoja joita massoittain uupumuksesta kärsivälle työyhteisölle voidaan antaa.

Kiusaaminen, tai toisen työn väheksyminen, ovat taas sellaisia asioita mitä ei pitäisi hyväksyä missään muodossa. Valitettavasti niin näyttää tapahtuvan. Ja oikeastaan mikä pahempaa, syyllistetään kiusattua. Olen kuullut tapauksesta jossa työterveyslääkäri on tokaissut, että se nyt vain kuuluu tuohon työn kuvaan. Tämä kertonee työterveyshuollon laadusta jotain.

Parasta vain jokaisen selvitä omillaan. Jos kykenevät. Ja jos eivät, niin eipä niistä mitään hyötyä sitten ollutkaan. Kärjistetysti alkaa tuollaisia fiiliksiä johdon suhtautumisesta meihin tulla, mitä enemmän näitä tarinoita tosielämästä kuulee.

Ja mihin meikäläinen sitten tuossa draamassa sijoittuu. No sinne vakavasti työssä uupuneiden kategoriaan. Ihan virallisesti diagnosoituna. Minulla on vielä onneksi vapaus järjestää päiväni, että voin olla menemättä sinne ja tehdä etänä tai virallisesti olla jossain muualla. Se auttaa jaksamaan. Mutta entäpä ne, joilla ei tuota samaa mahdollisuutta ole? Onkohan sinne tulossa joukkopako? Voisin jopa alkaa sitä ratkaisua suosittelemaan, ellei asialle aloiteta tekemään todellisuudessa jotain. Olen kuullut tuossakin firmassa sanan Tyky kerran tai pari, mutta aika naftisti sitä käytännön tasolla näkyy. Ainakin verrattuna edelliseen saman mittaluokan firmaan, jossa olen ollut töissä. Tosin, eipä sielläkään niin häävisti mennyt porukoilla. Suuri ei siis ole kaunista henkilöstön hyvinvoinnin suhteen.

Kuoret jäljellä

Pirullisia nämä lyhyet viikot! Sitä aina etukäteen iloitsee, että miten mukavaa se neljän päivän työviikko onkaan. Ja höpsis. Niin sitä päätyy tekemään viiden päivän työt, jos ei vielä hieman enemmänkin, tuon lyhyen viikon aikana. Olo on kuin ystävällämme jääkaapista:

tyhjät kuoret

Tänne, tai muualle blogistaniaan, en ole kerinnyt lainkaan koko viikolla. Hätäisesti Google Readerin next -nappulalla olen päivässä pari blogia lukaissut ja sitten on ollut pakko mennä nukkumaan. Ei tätä muuten jaksa. Ja pahoin pelkään, että seuraavat pari viikkoa ainakin mennään tällä samalla vauhdilla. Myös viikonloput. Pah!

Eikös viime keväänä näihin aikoihin ollut sama meininki? Eihän tämä voi olla pysyvä olotila, eihän. Kohta loppuu kuoretkin.

telineiden pystytystä

Jatkokertomukselle loppuviikon saldo:

telineet

  • pomo yllätti ja vei asiaani eteenpäin
  • selkeytin joitain toimintamalleja, tai esitin toiveen muutamaan
  • kerroin huolestani kommunikointiongelmien suhteen ja niiden vaikutuksesta töiden kerääntymiselle tiettyisiin pisteisiin
  • sovin ulkopuolisen avun saamisesta

Telineet on pystytetty, se onko halua rakentaa niiden ympärille selviää tulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti jään tuonne alaportaalle rakentamaan sokkelia.

Seuraavien kahden viikon duunit osaltani järjestelin siten, ettei tarvitse fyysisesti mennä sinne kuin äärimmäisessä hädässä 🙂

Viikonloppu on mennyt rentoutuen kaksivuotiaan kummipojan kanssa leikkiessä. Voiko parempaa olla 🙂

Kyllä tämä tästä!

bo-boom!

Tänään:

  • ensimmäinen askel kohti leppoisampaa olotilaa tapahtui kuin itsestään
  • meillä räjähti (ja se ei suinkaan ollut minä)
  • pidin coolini
  • kuuntelin
  • käväisin pomon juttusilla
  • kerroin huolistani
  • kerroin pohdiskeluistani
  • meni perille
  • yritti livetä siitä muutamaan otteeseen
  • en päästänyt
  • sovittiin kokeilusta
  • jatkoin päivääni normaalisti
  • kuuntelin valaisevan esityksen tulevista skenarioista
  • keskustelin rakentavasti yhden iltatöitäni lisäävän kanssa
  • poistuin paikalta jo kohta 16 jälkeen
  • kävin kaupassa
  • tein ruokaa
  • ja

raketit

  • keksin ratkaisun
  • se saattaa vaatia suuren harppauksen ja sen jälkeen pieniä askelia
  • helpotti
  • ……………………………………………………………………………………………..tuleekohan tästä jatkokertomus

Verkossa

Tänään olen pohdiskellut mitä voisin tehdä sen porukan avuksi, jotta tästä kierteestä päästään jossain vaiheessa eroon. Aamusta saakka olen ollut jonkin verran hämmentynyt ajatuksesta, että onko se työnkuva sittenkin epäselvää. Remontti on siis aloitettava siitä ja pienin askelin edettävä sinne vastuuseen. (Olin jo aikeissa kirjoittaa harppauksin, mutta ei kai se nyt ole oikea tyyli edetä.) Todellisuudessa nämä olisivat oman esimieheni tehtäviä, mutta eihän se mihinkään likaiseen käsiään sotke. Joten lisäpanostuksella tässä vaiheessa saatan hyvässä lykyssä saada takaisin vapaa-aikani tulevaisuudessa.

verkossaverkossa

Ei tämä päivä noin järkevien ja selkeiden ajatusten merkeissä ole mennyt. Nuo tulivat aamulla mieleen ja etsiskelin jo ratkaisuja netistä. Iltapäiväpäikkäreiden jälkeen iski se eittämättä vastaan tuleva raivo. Tai oikeammin tunnen itseni aivan pelleksi, että suostun tekemään ne tekemättä jätetyt duunit. Ei kai se auta kuin ottaa lempeän napakka ote ja luotsata sitä jengiä vielä ensi kevääseen. Sitten mietin tätä pestiä uudelleen. Unta riittävästi, niin kyllähän minä tästä selviän ja ne ei edes huomaa mikä niihin iski.

Kuplii – kiehuuko…

Hellou!

Kurkistus sinne jonnekkin:

kuplat

Kuplii ja kuplii, mutta ei onneksi vielä kiehu. Aivoissa. Meno on kääntynyt taasen samoille kierroksille kuin silloin viime keväänä ja tuntemukset sen mukaiset. Ounastelinhan tuota jo silloin loppukesästä, että täällä blogistaniassa alkaa hiljaisempi kausi. Nyt jo hävettää ja pistää mietityttämään koko räpeltäminen. Hätäisesti, viime hetkillä, olen kerinnyt heittää haasteisiin vastauksia kuvilla, mutta koskaan en enää kerkiä tekemään kierroksia muissa blogeissa. Sunnuntai klassikoiden kuuntelukin on jäänyt lauantaille, Valokuvatorstai keskiviikoille ja kovasti toivomani värikollaasi-meemi lähes holtittoman huonolle hoidolle. Backyard Beauties -blogiini olen yrittänyt heittää kukkakuvia ja Strechyard -blogiin satunnaisen kuvan, mutta tänne ei mitään järkevää. Blogiaika on ollut äärettömän rajallista.

Töitähän tuota olen paiskinut. Nyt aletaan liikkumaan jälleen siellä jaksamisen äärirajoilla. Jaksaminen saattaa olla väärä sana, mutta en parempaakaan keksi. Ehkäpä se voisi olla kestämisen äärirajoilla. Tässä duunissa joutuu aika ajoin tekemään paljon ja se ei ole ongelma. Sopii minulle. Mutta sitten kun tulee näitä hetkiä, että itse olet paiskinut iltakaudet, usein viikonloput, ja ollut varsin tyytyväinen tekemisiisi ja jaksamisiisi, niin lävähtää jotain aivan käsittämätöntä puun takaa. Toisinaan tuntuu, että kollegoilta on hämärtynyt työmoraalin käsite ja tehtävien laajuus sekä niiden vaikutuksen laajuus muihin ihmisiin. Tuntuu kuin pyörittäisi holtittomasti tuulessa pyörivää ketjua, jonka viimeinen lenkki olet. Oi, kun pystyisi, saisi, unhotaa ne muut ja niiden tekemiset / tekemättä jättämiset ja keskittyä omiin tekemisiinsä. Valitettavasti se ei onnistu. Ehkäpä niillä muillakin on liikaa tekemistä, eivätkä ole samanlaisia työnarkkareita kuin minä. No, pidetään peukkuja ettei kiehahda 😉 Helpotusta ehkä toiveissa, mutta koskaan sitä ei tiedä. Taidan huolehtia ja murehtia liikaa. Nukkumisesta olen onneksi osannut pitää huolta.

unta ja puunausta

Stressinpoistoviikkoa olen hiljakseen vietellyt suursiivouksen ja nukkumisen merkeissä. Uni alkaa olla jo normaalin levollista ja mieliala huomattavasti leppoisampi. Pienimuotoista puuhastelua sellaisten kotiasioiden ääressä  joita ei ole koko talvena tullut harrastettua (olen jopa avannut telkkarin kaksi kertaa!). Lukemaan ei vielä pysty, mutta eiköhän se tästä ennen kesälomia ala sujumaan. Tällaista stressihuippua en ole ennen kokemnut, kuulluit vain ymmärtämättä kuulemaani, että ei pysty enää rekisteröimään lukemaansa. Nyt sen sitten tietää miltä kovalevyistä tuntuu.

Duuniviikosta selvisin onneksi puhumalla; tavaten ihmisiä, haastatellen ja neuvotellen. Paperit sain jättää rauhaan ja tietokoneen lähes oman onnensa nojaan. Iltapäivisin selvisi kotiin ihmisten aikoihin ja päiväunet ovat maittaneet. Kohta puoliin voi jo alkaa tekemään kesälomasuunnitelmia. Kesä siis tulkoon!

Word Press ei edelleen anna laittaa kuvia tänne Firefoxin kautta. Ilmoittivat vian olevan tunnettu ja korjaustoimenpiteiden työn alla. Liittyy jotenkin Google Gearsiin. Kävin ottamassa sen pois päältä, mutta ei auttanut. Seuraavaksi täytynee kokeilla sen pakottamista uudelleen asennukseen. Explorerin käyttöön otto tuntuu jotenkin ylivoimaiselta, kun kaikki internet toiminnot on keskitetty Firefoxin puolelle. Joten kuvatonta aikaa tässä blogissa vielä jonkin aikaa. Ehkä.

blaah

Väliaikatiedotteena

Se ähiseminen jatkuu vieläkin, vaikka tuudittauduin jo harhakuvitelmiin ettei enää myöhiä kukkumisia. Kotiuduin vasta noin tunti sitten ja nyt taidan kaatua tuonne. Onkohan tämä joka kevät tämmöistä… No, jos ensiviikolla… tai sitten 😉 Kohta.

Jos kaikki hoitaisivat hommansa ajallaan, niin olisi toivoa!

– klassikko! –

Time, reset

timetime, reset

Uskokaa tai älkää.

Vapautin itseni päivävuoron jälkeisistä:

– iltavuorosta

– yövuorosta

– viikonloppuvuoroista.

Keväiset illat ja viikonloput ovat jälleen omassa vapaassa käytössäni.

Time, reset:

– tuuraaja!

Voin siis hautautua rauhassa kammiooni kirjallisten suoritteiden ääreen.

Höyryämään.

Jep.

🙂